Sola Scriptura – yksin Raamattu, yksin Raamatun perusteella tai yksin Raamatun arvovallalla asettaa kysymyksen teologisen auktoriteetin ja raamatuntulkinnan suhteesta: saako kirkon tunnustus määrittää sen, miten Raamattua tulkitaan, vai pitääkö kirkon tunnustuksen itse alistua Raamatun järjestelmälliselle tutkimiselle?
Sola Scriptura on myös menetelmällinen vaatimus: Jos Raamattu on kristillisen opin ylin auktoriteetti, kysymys ei voi olla ainoastaan siitä, löytyykö yksittäiselle opinkohdalle jokin sopiva raamatunjae. Kysymys on myös siitä, sopiiko oppi yhteen Raamatun kokonaisilmoituksen kanssa. Tätä voidaan arvioida ainakin:
- Suora opetus: sanooko raamatunteksti kyseisen asian nimenomaisesti?
- Kokonaisopetus: sopiiko tulkinta muiden asiaa käsittelevien tekstien kanssa?
- Johtopäätökset: seuraako opetus tekstistä perustellusti vai edellyttääkö se sellaisia lisäoletuksia, joita teksti ei itse esitä?
Opillinen johtopäätös ei muutu suoraan Raamatun opetukseksi vain siksi, että sen tueksi voidaan koota Raamatusta useita kohtia. Ratkaisevaa on, pystytäänkö johtopäätös perustelemaan tekstien kokonaisuudella vai joutuuko se toimimaan niitä vastaan.
1500-luvun reformaatiossa luterilaisuus kehitti oman tunnustuksellisen järjestelmänsä. Sen oma periaate oli kuitenkin, etteivät kirkolliset traditiot saa syrjäyttää Raamatun auktoriteettia. Siksi luterilaisuuden omaa tunnustuksellista perinnettä pitää voida arvioida samalla mittapuulla, jolla reformaatio arvioi keskiaikaista katolisuutta.
Koska reformaatio vaati katolista kirkkoa perustelemaan oppinsa Raamatulla, samaa vaatimusta on sovellettava myös luterilaiseen kirkkoon. Reformaatio ei voi antaa omalle myöhemmälle tunnustukselliselle perinteelleen sellaista suojaa, jota se ei hyväksynyt vastustajansa perinteelle.
Tämä ei vielä osoita, että luterilaisuus olisi luopunut sola Scripturasta. Se asettaa kuitenkin luterilaisuudelle johdonmukaisuuden vaatimuksen, jolloin sen on kyettävä osoittamaan, että sen tunnustukselliset tulkinnat todella kestävät saman raamatullisen arvioinnin kuin muilta näkemyksiltä edellytetään. Samoin perinteen olemassaolo ei itsessään kumoa sola Scripturaa, mutta sen asettaminen Raamatun tulkinnalliseksi normiksi on jo aivan eri asia.
Tässä on Reformipietismin kritiikin ydin:
- Luterilaisuus kertoo käyttävänsä Raamattua ylimpänä norminaan, mutta tulkitsee keskeisiä kohtia tavalla, jota Reformipietismi ei pidä sola Scriptura -periaatteen mukaisena.
- Luterilaisuus ei käytännössä, de facto, pidä Raamattua ylimpänä normina, vaan sen tunnustuskirjat tai kirkollinen traditio syrjäyttävät sen.
Reformipietismin lähtökohtana ei ollut (kuten ei luterilaisuudenkaan) uuden kirkkokunnan tai teologisen koulukunnan perustaminen. Lähtökohtana oli uskon muodostaminen Raamatun perusteella. Vasta myöhemmin tästä muotoutui raamatullisesti ja sisäisesti yhtenäinen teologinen kokonaisuus.
Esimerkiksi pelastusopin osalta se muodostaa seuraavan kokonaisuuden:
- Kristus on sovittanut maailman.
- Armo perustuu yksin Kristuksen ristintyöhön.
- Pelastus on yksin armosta ja uskosta Kristukseen.
- Usko ei ole ihmisen ansio eikä itsenäisesti tuottama pelastusteko.
- Ihminen voi torjua armon epäuskossa.
- Raamattu on uskon ylin auktoriteetti, eikä kirkollinen tunnustus voi syrjäyttää sitä.
- Tämä lähtökohta toimii Raamatun lukemisen avaimena, joka vaikuttaa lopulliseen pelastukseen asti. Risti on keskipiste, joka muutti kaiken entisen, nykyisen ja tulevan.
"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2. Kor. 5:19, KR 38). Mikään ei voi enää mitenkään täydentää Jumalan omaa tekoa.
Keskeinen ymmärrys tästä tarkoittaa, että pelastus on aidosti ja todellisesti yksin uskosta Kristukseen Jumalan armossa, yksin Kristuksen ristin tähden, ilman ehtoja, kirkoista tai uskonsuunnista riippumatta.
Tämä avaa myös ultimaalisen ekumenian. Ratkaiseva kysymys ei siten ole tunnustuksen nimi tai kirkon maalliset rakenteet, vaan suhde Raamattuun. Jos kirkko sanoo opettavansa Raamatun perusteella, sen on oltava valmis myös korjaamaan opetustaan, jos huolellinen raamatuntutkimus osoittaa sen olevan ristiriidassa Raamatun kanssa. Tämä koskee yhtä lailla luterilaisuutta, katolisuutta, vapaiden suuntien teologiaa kuin reformipietismiä.
Se tarkoittaa, että kirkon oppia ei pidä hyväksyä vain siksi, että kirkko opettaa sitä, kuten 1500-luvun uskonpuhdistus osoittaa. Kun katolista oppia vietiin lähemmäs Raamatun opettamaa evankeliumia, se synnytti luterilaisuuden ja kalvinismin sekä niiden jälkeisen protestanttisen kirkollisuuden. Reformipietismi jatkaa tätä reformaation periaatetta.
Reformipietismin merkitys on siinä, että se pyrkii palauttamaan keskiöön sen kysymyksen, mitä Raamattu todella opettaa ja voidaanko yksin Raamattua lukemalla löytää suoraan omalle uskolle perusteltu kokonaisnäkemys ilman, että oppia tai näkemystä pitää selittää Raamatun ulkopuolisella teorialla, joka ajaa suoraan Raamatun jakeiden systemaattista opetusta vastaan.
--
"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2. Kor. 5:19, KR 38). Mikään ei voi enää mitenkään täydentää Jumalan omaa tekoa.