Tässä kirjoituksessa käsitellään useita laajoja aiheita, joita käsittelemme omina aiheinaan seminaareissamme seikkaperäisesti ja laajasti Raamatulla perustellen. Tässä kirjoituksessa pyritään avaamaan laajaa kokonaisuutta suppeasti, mutta selvälinjaisesti.
Ihminen on Jumalan luoma olento, joka koostuu ruumiista, sielusta ja hengestä (1. Tess. 5:23). Nämä eivät ole erillisiä itsenäisiä olentoja, vaan eri ulottuvuuksia, jotka yhdessä muodostavat elävän ihmisen.
Raamatun opetus erottaa:
- toiminnallisen, aineellisen ja ajallisen ruumiin
- sielun, joka on tietoinen persoona, minä
- Jumalasta tulevan elämän hengen.
Joissakin näkemyksissä sielu ja henki ovat sekaantuneet ajattelussa yhdeksi, jolla pyritään perustelemaan omaa näkemystä kuoleman jälkeisistä tapahtumista. Tämän lähtökohtana on: "Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut" (Saarn. 12:17).
Tämä jae kuitenkin todentaa sielun ja hengen erillisyyttä, sillä henki on Jumalasta tullut elämänlahja, elämää ylläpitävä voima, juuri se, mikä tekee tomusta elävän. Tämä vastaa myös luomiskertomukseen: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu" (1. Moos. 2:7, KR 33).
Tässä on kuitenkin huomionarvoista, että Aadam on Jumalan ainutlaatuinen luomisteko. Tämä tapahtuma on siten ihmisyydessä poikkeus, ei ihmisyyden normi tai biologinen malli. Toisin sanoen, Aadam ei syntynyt naisesta. Tässä vaiheessa sielua ja henkeä ei nähdä vielä erillisinä ruumiin sisällä, vaan ruumis + henki = sielu, jolla tarkoitetaan elävää olentoa, persoonaa ja tietoista elämää.
Missä sielu syntyy?
Tämä ainutlaatuisuus tarkoittaa sitä, että myöhempien ihmisten olemassaolo ei voi toistaa Aadamin syntymekanismia yksi yhteen, mutta ihmisen olevaisuuden rakenne, se, mitä ihminen on, pysyy. Tässä on siten tärkeää huomata, että alkuihmisten jälkeen ihmisiä ei tehdä tai luoda, vaan ihmiset syntyvät maailmaan.
Raamattu tukee vahvasti sitä näkemystä, että sielu syntyy ihmisessä: "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut" (Ps. 139:13) ja psalmi jatkaa: "Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani” (Ps. 139:16). Näissä jakeissa ei puhuta vain ruumiista, vaan selkeästi persoonasta, minuudesta eli tulevasta ihmisestä kokonaisuutena. Siksi on raamatullisesti perusteltua sanoa, että sielu ei liity ihmiseen jälkikäteen, vaan sielu syntyy ihmisenä.
Seuraavaksi joudutaan käyttämään raamatullista logiikkaa ja tulkintaa, kun sanotaan, että henki liittyy ihmiseen ensi henkäyksestä: "Kaikki kuivalla maalla elävät olennot kuolivat, kaikki, joissa oli elämän henkäys" (1. Moos. 7:22; ks. 1. Moos. 2:7,). Voidaan tulkita, että Jumala antaa ihmiselle elämän hengen hänen syntyessään elävänä olentona ja pitää sitä yllä niin kauan kuin ihminen elää. Tätä hengen 'symbioottista erillisyyttä' voidaan tarkastella myös: "Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia" (Room. 8:16), mikä viittaa siihen, että ihmisessä on henkinen ulottuvuus, mutta se ei ole itsenäisesti toimiva 'osa', vaan ihmisen suhde- ja vastaanottokyky Jumalaan.
Nyt voidaan kuitenkin nähdä, että ihminen = ruumis + henki + sielu: "Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa" (1. Tess. 5:23). Tämä jae ei yksinään todista, mutta se vahvistaa kokonaisuutta, jossa henki ei ole sielu, koska henki on toiminnallinen, ei identiteettinen. Henki tekee ruumiista elävän ja sielu on se, mikä elää persoonallista elämää.
Huom. Raamattu ei määrittele sitä hetkeä, jolloin syntymättömän ihmisen persoonallinen olemassaolo alkaa metafyysisessä mielessä. Se kuitenkin puhuu syntymättömästä ihmisestä Jumalan luomistyön ja tuntemisen piirissä. Syntymättömän lapsen osalta kristillistä etiikkaa ei tule rakentaa sellaisen varmuuden varaan, jota Raamattu ei itse anna.
Henki palaa kuolemassa
Kuten Raamattu opettaa, henki palaa kuoleman jälkeen Jumalan luokse, koska sen 'tehtävä' on päättynyt. Ihminen ei omista elämää itsessään, vaan elää Jumalan antaman elämän varassa. Henki ei siis ole ikuinen osa ihmistä, sillä "[Jumala] yksin on kuolematon" (1. Tim. 6:16).
Kuolemassa ruumis hajoaa, henki (elämän voima) palaa Jumalalle ja sielu jää tiedottomaan, ajasta ja paikasta riippumattomaan tilaan Kristuksessa. Tätä voidaan kutsua Kristuksen paluun odotuksen jatkumoksi, rauhalliseksi uneksi, jossa kukaan ei kärsi, ei edes jumalattomat, sillä vasta tuomiopäivänä, Kristuksen paluun yhteydessä, tehdään lopullinen erottelu pelastukseen ja kadotukseen. Koska ruumis, henki ja sielu ovat 'erkaantuneet', tämä voidaan nähdä todellisena, mutta ei lopullisena kuolemana.
- "Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet" (Joh. 11:11-14).
- "Tahdomme, veljet, teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa" (1. Tess. 4:13).
- "Jos kerran Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista, niin kuin me uskomme, silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan" (1. Tess. 4:14).
- "...etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki" (Joh. 6:39).
Ylösnousemuksessa Jumala luo kaikille uuden ylösnousemusruumiin. Useat Raamatun jakeet opettavat, että tällöin uskovien olemus on Kristuksen oman ylösnousemusruumiin kaltainen (1. Joh. 3:2; Fil. 3:20–21), hengellinen (1. Kor. 15:42–44), kirkastettu (Fil. 3:20–21) ja enkelien kaltainen olemus (Luuk. 20:35–36, Matt. 22:30), mikä soveltuu elämään iankaikkisesti Jumalan omassa läsnäolossa ja valossa. Tällöin myös sielu (persoona) herätetään, mutta elämä ei enää ole lainattua henkeä, vaan elämää Jumalan omassa läsnäolossa ja todellisuudessa.
Miksi henkeä ei enää tarvita?
- "kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen" (1. Kor. 15:44, KR 38).
Hengellinen ei tarkoita aineetonta, näkymätöntä tai epämateriaa, vaan turmeltumatonta ja Jumalan Hengen täysin läpäisemää. Kristuksen oma ylösnousemusruumis ei ollut haamun kaltainen, sillä häntä pystyi koskettamaan ja hän söi, mutta hän oli erilainen, muuttunut ja kirkastettu. Uusi olemus ei siten ole enää biologisen elämän varassa olevaa, rappeutuvaa tai maatuvaa, sillä iankaikkinen elämä tarkoittaa sitä, että kuolemaa ei enää ole (Ilm. 21:4). Maallisen elämän päättyminen on katkos biologiseen elämään, jossa ruumis maatuu ja elämän henki palaa Jumalalle, mutta ylösnousemus ei ole vanhan elämän 'käynnistys' vaan uuden olemismuodon luominen (1. Kor. 15:51–52).
Jeesus sanoo: "Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa" (Mark. 12:25). Jeesus ei kuitenkaan sano, että ihmiset muuttuvat enkeleiksi tai saavat enkelien olemuksen, vaan (Raamatun asiayhteys huomioiden) ihmiset eivät enää lisäänny, he eivät kuole, heidän olemisensa ei ole biologisen jatkuvuuden tai elämän varassa. Enkelit ovat luotuja: eivät synny, eivät kuole.
Ylösnousseet elävät uudessa taivaassa ja uudessa maassa suoraan Jumalan omassa todellisuudessa, joten elämän henki, sellaisena kuin se nyt on, ei ole enää tarpeellinen. Sen tehtävä ihmisen elämän ylläpitäjänä päättyy, sillä kuolemaa ei enää ole. Tämä tarkoittaa, että ylösnousemuselämä ei ole riippuvainen samasta elämän mekaniikasta kuin nykyinen ihmiselämä, vaan sielu herätetään persoonallisena minänä ja ruumis luodaan uudeksi, kuten Raamattu lukuisissa jakeissa opettaa.
Kuolema ei ole lopullinen
Kuolema on elämän kokonaisuuden purkautuminen: "Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut" (Saarn. 12:17). Koska ihminen on kokonaisuus: ruumis, sielu ja henki, kuolemassa ruumis hajoaa, henki palaa Jumalan haltuun ja sielu lakkaa 'toimimasta' ajallisessa todellisuudessa. Vaikka sielu on minuuden ja kaiken keskus, on muistettava, että mikään 'osa' ei toimi yksinään erillisinä palikoina, vaan ihminen on Jumalan luoma kokonaisuus, joka syntyy ruumiina, sieluna ja Jumalan elämän hengen varassa elävänä olentona.
Raamattu ei missään opeta, että ihminen tai sielu olisi luonnostaan kuolematon, vaan päinvastoin: "[Jumala] yksin on kuolematon" (1. Tim. 6:16). Kuoleman myötä ihminen lakkaa olemasta tietoinen sielu, joten kuolema on nykyiseen elämään verrattuna todellinen, mutta ei lopullinen. Kuolemaa seuraava tila kuvataan Raamatussa lukuisia kertoja unena, lepona ja hiljaisuutena. Tämä tila ei ole aktiivista tai tietoista elämää eikä kärsimystä, vaan ajasta ja paikasta irrotettu olemattomuuden kaltainen tila, jossa ihminen on Kristuksen lunastuksen piirissä: "ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet" (Joh. 6:54; 1. Tess. 4:14).
Ihminen ei elä kuoleman ja ylösnousemuksen välissä itsenäisenä subjektina, vaan hänen tulevaisuutensa on yksin Jumalan varassa.
Jumala on elävien Jumala
Jeesus opettaa, että Jumala on elävien Jumala, ei kuolleiden Jumala (Mark. 12:27). Mitä tästä pitäisi ajatella? Keskeistä on se, että Jeesus ei puhu tässä Raamatun asiayhteydessä uskosta, vaan ylösnousemuksen todellisuudesta.
Huomio on siinä, että iankaikkinen elämä ei ole kaikille automaattinen tila, vaan Jumalan lahja (Ef. 2:8-9), joka hyväksytään (vastaanotetaan) uskon kautta. Toisin sanoen, uskovat herätetään iankaikkiseen elämään, mutta jumalattomat eivät elä ikuisesti. Kadotus ei siten tarkoita Jumalan sadismia, jossa kadotettuja kidutetaan ikuisesti helvetin tulessa ja kärsimyksessä, vaan kadotus tarkoittaa elämän täydellistä menetystä, lopullista kuolemaa ja sielun tuhoa, esim.:
- "Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan" (Matt. 16:26-27, ks. Matt. 10:28).
- "... jona tuomio tulee ja jumalattomat tuhotaan" (2. Pi.et. 3:7)
Tämä tarkoittaa täysin kirjaimellisesti, että Jumala ei ole kuolleiden Jumala. Iankaikkinen elämä ei ole ihmisen ominaisuus; Raamattu opettaa, että iankaikkinen elämä on yksin Kristuksessa. Tämä tarkoittaa sitä, että toivo ei ole ihmisen kuolemattomassa sielussa, vaan ylösnousemuksessa: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin" (Joh. 11:25).
(Aiheesta on oma seminaari, jossa vertaillaan eri näkemyksiä Raamatun sanaa vasten)
Lisäpohdintoja
Sielut heti 'taivaaseen': Jos opetetaan, että uskovien sielut menevät jo heti kuolemassa Kristuksen luokse ja epäuskoisten sielut helvetin kärsimykseen, silloin unohdetaan::
- Jumalan pelastushistoria on rakennettu ylösnousemuksen, ei kuoleman, varaan.
- Vasta Kristus tuomitsee elävät ja kuolleet, ei kuolema: "Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen nimessä, hänen, joka on tuomitseva elävät ja kuolleet, ja hänen ilmestymisensä ja hänen valtakuntansa kautta" (2. Tim. 4:1; 1. Piet. 4:5; Apt. 10:42). Tämä tarkoittaa, että tuomio toteutuu hänen ilmestymisensä kautta, Kristuksen paluun yhteydessä.
- Raamatun perusväite ei ole, että kuoleman jälkeen elämä jatkuu toisessa muodossa, vaan kuoleman jälkeen Jumala herättää kuolleet Kristuksen paluussa. Uusi testamentti ei opeta taivasta heti kuoleman jälkeen tai sielujen elämää välitilassa (ristin jälkeen), vaan Kristuksen paluun odotusta, ruumiin ylösnousemusta ja iankaikkista elämää uudessa taivaassa ja uudessa maassa.
- Jos kuolleet voisivat elää jo nyt tietoisina ja iloisina sieluina Jumalan läsnäolossa, silloin ylösnousemus ja tuomiopäivä menettäisivät merkityksensä ja painoarvonsa. Tuomio ei tapahdu kuoleman hetkellä tai kuolemassa, vaan vasta Kristuksen paluussa: "Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan" (Matt. 16:27). Tuomiota ei tapahdu tätä ennen, joten Jumala ei rankaise ketään, mutta ei myöskään palkitse ketään ennen tätä päivää.
Jos toisin opetetaan, ylösnousemus olisi enää vain muodollinen viimeinen askel, ei pelastuksen täyttymys. Tässä ajatusmallissa tapahtuisi osittainen pelastus jo kuolemassa ja täysi pelastus myöhemmin, mutta Raamattu ei opeta kaksivaiheista pelastusta tai palkitsemista kuolemassa. Uusi testamentti opettaa, että ylösnousemus on pelastuksen huipentuma, ei mikään sivuhuomautus pelastushistoriassa, vaan Kristuksen ristin täyttymys, joka johtaa iankaikkiseen elämään Jumalan omassa läsnäolossa.
Voidaan jopa sanoa, että 'kuoleman uni' on teologisesti välttämätöntä, koska se säilyttää kuoleman todellisena vihollisena. Paavali opettaa: "Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema" (1. Kor. 15:26). Jos kuolema olisi heti sielujen tietoista iloa ja Jumalan läsnäoloa, niin silloin kuolema olisi parempi kuin elämä, ei vihollinen. Raamattu opettaa, että Kristus voittaa kuoleman lopullisesti vasta ylösnousemuksessa (1. Kor. 15:54-57).
Vaikka 'sielu heti taivaaseen tai helvettiin' -ajatusta voitaisiin perustella joillakin jakeilla, se ei vastaa Raamatun kokonaisilmoitusta, vaan näyttäytyy ristiriitaisena ja vajaana. Tämä ajatus ohittaa erityisesti 1. ylösnousemuksen painoarvon, 2. tekee kuolemasta tuomion hetken ja 3. tekee Kristuksen paluusta toissijaisen. Toisin sanoen, sellainen näkemys heikentää (mitätöi) Uuden testamentin keskeisiä oppeja.
Lopuksi on myös ymmärrettävä Raamatun pelastushistorian kokonaisuus, joka päättyy lopulta siihen, mistä kaikki alkoi: pelastus tarkoittaa uskovien ja koko luomakunnan saattamista takaisin Jumalan yhteyteen. Siksi todellinen ilo ei ole mahdollista ennen kuin Jumalan valtakunta on täydellisesti tullut. Ennen ylösnousemusta maailma on yhä rikki, paholainen toimii ja kuolema on olemassa. Täysi ilo vaatii uudistetun luomakunnan, joten Jumala ei tarjoa väliaikaista kotia, vaan täydellisen paratiisin.
Absoluuttinen kuolema
Jos maanpäällinen kuolema olisi jo lopullinen, absoluuttinen kuolema ja persoonan (sielun) tuho, niin silloin ylösnousemus olisi epälooginen, kadotustuomio olisi merkityksetön ja Matt. 10:28 sekä muut vastaavat jakeet menettäisivät arvonsa. Raamattu opettaa, että kaikki ylösnousevat. Tuomiota ei voi välttää mitenkään, mutta tuomio koittaa vasta Kristuksen paluussa, ei sitä ennen.
'Kuoleman uni'
Tätä voisi verrata niin, että vaikka ihmisen nukkuessa uni on todellista unta, se ei ole pysyvää tiedottomuutta. Näin ollen maanpäällisen elämän päättyminen tarkoittaa ylösnousemuksen odotuksen tilaa, Kristuksen odotuksen 'unta' ja ristin jatkumoa. Maallinen kuolema ei siten ole vielä lopullinen olevaisuuden tuho, vaan iankaikkisuuden varmuus (joidenkin toivo) on ylösnousemuksessa.
Kristuksen odotuksen uni on armollista lepoa, jossa ihminen ei koe ajan kulumista, odotuksen tuskaa tai maailman kipua: "Autuaita ne, jotka tästä lähtien kuolevat Herran omina. He ovat autuaita, sanoo Henki. He saavat levätä vaivoistaan" (Ilm. 14:13). Subjektiivisesti tämä voi silloin tuntua siltä kuin viimeistä seuraava henkäys tapahtuisi sekunnin kuluttua Kristuksen edessä.
Yhteenveto
Vaikka monet toisin luulevat ja ehkä jotkut jopa opettavat, Raamattu ei missään kohdin opeta sielun kuolemattomuutta. Paavali tekee selväksi, että kuolemattomuus kuuluu yksin Jumalalle (1. Tim. 6:16). Ihminen syntyy ruumiina ja sieluna, joille Jumala antaa elämän hengen, joka ylläpitää elämää ja mahdollistaa Jumalasuhteen.
Kuolemassa ihminen lakkaa olemasta tietoinen sielu, ruumis hajoaa ja henki palaa Jumalan luokse. Ihminen on kuolevainen kokonaisuus, mutta iankaikkinen elämä Jumalan omassa valossa ja läsnäolossa (kuolemattomuus) voidaan saada uskon kautta Jumalan lahjana ylösnousemuksessa, jolloin ihminen saa kirkastetun ja hengellisen olemuksen. Tämän perusta on yksin usko Kristukseen Jumalan armossa (Joh. 3:18; Ef. 2:8-9).
Monissa Raamatun tulkinnoissa on ongelmana, että ne selittävät jonkin osan hyvin, mutta joutuvat ohittamaan toisen, ehkä jopa vastaisen näkemyksen. Mutta jos helminauha on poikki, kaikki helmet putoavat. Uuden testamentin opetusrakenne on hyvin selkeä ja yksinkertainen: Kristus kuoli, Kristus nousi, usko häneen, tee parannus ja odota hänen paluutaan.
--
Raamattuseminaarit
Seminaareissamme vastataan laajemmin tähän liittyvään kokonaisuuteen ja tekstissä avoimeksi jääneisiin kysymyksiin, mutta kyse ei ole siitä, että Pietistikirkon teologia olisi 'parempi', vaan siitä, että se pyrkii ottamaan kaikki relevantit raamatunkohdat vakavasti yhtä aikaa. Kokonaisteologia ei pakota yhtä tekstiä kumoamaan toista Raamatun keskeistä todistusta, vaan antaa pelastushistorian edetä ajassa.
Seminaareissamme käsittelemme ristin tapahtumia, ylösnousemusta, tuomiopäivää, tuomiota, pelastusta ja kadotusta monesta eri tulkinnasta käsin ja seikkaperäisesti eri vastaväitteitä käsitellen, mutta suppeana esityksenä edellä kerrottu on raamatullisesti ja opetuksellisesti ymmärrettävä uskonnäkemys.
Vastaamme seminaareissamme vahvasti Raamatulla perustellen kysymyksiin: Miksi Uudessa testamentissa esiintyy eläviä sieluja ja kuoleman uneen nukkuvia sieluja? Miksi ilmestyskirja kertoo Jumalan luona olevista sieluista? Mitä Jeesus tarkoittaa sanoessaan ristillä ryövärille, että tänään sinä olet kanssani paratiisissa, vaikka Jeesus itse nousi vasta kolmantena päivänä ja kirkastettiin paljon myöhemmin? Mitä kaikkea ristillä tapahtui ja mihin kaikkeen se vaikutti? Mitä tuomion todellisuus tarkoittaa uskoville? Ja moniin muihin uskovia kiinnostaviin ja usein vaikeisiin kysymyksiin.
Pietistikirkon uskon ainoa perusta on yksin Raamattu, joka avautuu täysin vasta siitä ymmärryksestä, että Kristuksen risti on kertakaikkisen täydellinen ja riittävä.
--
