"Uskon tarkoitus on pelastus - uskovien ja koko luomakunnan saattaminen takaisin Jumalan yhteyteen"
Sola Scriptura – yksin Raamattu, yksin Raamatun perusteella tai yksin Raamatun arvovallalla asettaa kysymyksen teologisen auktoriteetin ja raamatuntulkinnan suhteesta: saako kirkon tunnustus määrittää sen, miten Raamattua tulkitaan, vai pitääkö kirkon tunnustuksen itse alistua Raamatun järjestelmälliselle tutkimiselle?
Monessa kristillisessä keskustelussa pohditaan yhä naisten asemaa seurakunnassa. Erityisesti naispappeus puhuttaa, jolloin kysymys kuuluu: voivatko naiset toimia opettajina, johtajina ja pastoreina? Onko naisten rooli rajattu vain tietyille alueille vai onko Raamatussa esimerkkejä naisista, jotka palvelivat laajasti seurakunnan rakentamisessa? Kun tarkastellaan Uuden testamentin kertomuksia ja opetuksia, löydetään vahva todistusaineisto siitä, että lukuisat naiset toimivat opettajina, apostoleina ja seurakuntien johtajina.
Yhtä Jeesuksen tunnetuimmista vertauksista, tuhlaajapojan tarinaa (Luuk. 15:11–32), on usein luettu opetuksena Jumalan armosta syntistä kohtaan. Mutta voisiko tätä kertomusta lähestyä myös näkökulmasta, jossa tuhlaajapojan matka kuvaa uskosta luopumista ja siihen palaamista? Tässä blogissa pureudutaan siihen kysymykseen, voiko uskosta luopunut todella palata Jumalan armoon? Antaako Raamattu toivoa langenneelle?
Mikä määrittää sen, mitä uskomme, opetamme ja elämme? Tähän kysymykseen on yksi ratkaiseva vastaus, jota kutsutaan nimellä sola Scriptura – yksin Raamattu. Mutta miksi juuri Raamattu? Miksi ei kirkollinen traditio, henkilökohtainen kokemus tai inhimillinen järki? Blogin tarkoituksena on avata, miksi Raamattu on ja sen tulee olla kristinuskon ainoa ja ylin auktoriteetti.
Tässä kirjoituksessa käsitellään useita laajoja aiheita, joita käsittelemme omina aiheinaan seminaareissamme seikkaperäisesti ja laajasti Raamatulla perustellen. Tässä kirjoituksessa pyritään avaamaan laajaa kokonaisuutta suppeasti, mutta selvälinjaisesti.
Kristinuskon ytimessä on armon salaisuus. Armo ei ole pelkästään anteeksianto tai armollinen asenne, vaan itse Jumalan hyväksyntä ihmiskuntaa kohtaan, yhteys Jumalaan. Lankeemus toi ihmiskunnalle eron Jumalasta, mutta Kristuksen ristin lunastama armo toi ihmiskunnan takaisin Jumalan yhteyteen. Siksi armoa ja Jumalaa ei voida erottaa toisistaan.
Pietistikirkon keskeisin ymmärrys lähtee siitä, että Kristuksen ristinsovitus on universaali, ajaton ja kertakaikkisen täydellinen: "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2. Kor. 5:19, KR 38). Tämä tarkoittaa, ettei mikään ihmisen oma teko tai kirkollinen rituaali voi enää täydentää Jumalan omaa tekoa.
Moni kristitty on elämänsä aikana kohdannut näkemyksiä ja puheita, joissa Jumalaa kuvataan ankarana tuomarina, joka vihaa syntisiä. Jumalan vihasta on varoitettu ja pelastus on tuntunut epävarmalta. Pelottelulle perustuva usko on voinut jättää ahdistuksen tunteen juuri siitä asiasta, jonka piti olla hyvä uutinen – ilosanoma Kristuksesta. Raamattu ei kuitenkaan opeta Jumalan yksipuolista vihaa, vaan keskiössä ovat armo, rakkaus ja pelastus.
Yksi Uuden testamentin teologisesti keskeisimmistä kohdista on jakeissa Ef. 2:8-9. Tämä kohta muodostaa myös Pietistikirkon kristillisten oppien ja periaatteiden ytimen. Kun Raamattua luetaan, monet jakeet 'vain luetaan' ja jatketaan eteenpäin, mutta blogissa mietimme näitä keskeisiä jakeita ja niiden merkitystä tarkemmin kristinuskon ja uskovan kannalta.
Sola fide (yksin uskosta), sola gratia (yksin armosta), solus Christus (yksin Kristuksen kautta) ja sola Scriptura (yksin Raamatun perusteella) ovat protestanttisen uskonpuhdistuksen keskeiset periaatteet. Ne muodostavat opillisen ytimen, jonka varaan rakennettiin uusi ymmärrys pelastuksesta, auktoriteetista ja kristillisestä elämästä. Blogissa tarkastellaan, kuinka perinteiset uskonsuunnat vastaavat näihin opillisiin periaatteisiin – vai onko kyse vain kauniista ajatuksesta kirkollisen todellisuuden alla?
Pietistikirkko opettaa, että pelastus todentuu ihmisessä uskon kautta, jota seuraa kaste Kristuksen käskynä ja Jumalan tekona, jossa lahjoitetaan Pyhä Henki. Uuden testamentin opetuksen selkeä päälinja on usko – kaste – Pyhän Hengen lahja.
Päivitetty 9.10.2026
Kristillinen teologia on kautta aikojen pohtinut perisynnin luonnetta ja sen vaikutuksia ihmiseen. Läntisessä kirkossa Augustinuksesta (354–430) alkaen vakiintui käsitys, että jokainen ihminen syntyy perisynnin syyllisyyden alla – ikään kuin jo valmiiksi tuomittuna. Tämä ajattelu on johtanut moniin kiistoihin sekä pelastuksen yleisyydestä että Jumalan oikeudenmukaisuudesta.
Uskova pelastuu ilman tekojensa vaikutusta, mutta tuomitaan tekojensa mukaan. Näin Raamattu opettaa, mutta mitä se todella tarkoittaa? Osallistu seminaareihin >>
SOLA FIDE, SOLA GRATIA, SOLUS CHRISTUS, SOLA SCRIPTURA - SALUS DONUM DEI
