Moni kristitty on elämänsä aikana kohdannut näkemyksiä ja puheita, joissa Jumalaa kuvataan ankarana tuomarina, joka vihaa syntisiä. Jumalan vihasta on varoitettu ja pelastus on tuntunut epävarmalta. Pelottelulle perustuva usko on voinut jättää ahdistuksen tunteen juuri siitä asiasta, jonka piti olla hyvä uutinen – ilosanoma Kristuksesta. Raamattu ei kuitenkaan opeta Jumalan yksipuolista vihaa, vaan keskiössä ovat armo, rakkaus ja pelastus.
Pietistikirkko avaa evankeliumiin raamatullisen näkökulman, jossa keskeinen sanoma on Jumalan armo, rakkaus ja pelastustahto.
- Kristus ei tullut toteuttamaan Jumalan vihaa, vaan pelastamaan maailman: "En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen" (Joh. 12:47).
- Kristuksen ristinsovitus ei ollut vihaa, vaan Jumalan rakkauden teko: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa" (Joh. 3:16).
- Kristus ei myöskään vihannut syntisiä, vaan otti heidät yhteyteensä: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä" (Mark. 2:17).
Jumalan pelastustahto ilmenee vahvana koko Raamatun pelastushistorian kaaren.
Perisynnin ongelma
Raamatun tulkinta vihan, synnin ja kadotuksen kautta juontaa juurensa katolisen kirkon teologin Augustinuksen (354–430) perisyntikäsityksestä, jonka yhdeksi lähtökohdaksi voidaan nähdä lapsikasteen perustelu. Vaikka perisyntiä ei mainita Raamatussa, se ilmenee Raamatun jakeista. Pietistikirkko katsoo kuitenkin Augustinuksen tulkinnan selkeästi epäraamatulliseksi.
Augustinus rakensi perisynnistä pelotteen, joka voitiin poistaa vain lapsikasteen avulla. Samalla lapsikasteesta tehtiin pelastuksen ehto ja henkivakuutus, koska Augustinuksen opin mukaan vauva syntyy täysin syyllisenä ja valmiiksi tuomittuna kadotukseen. Tämän syyllisyyden voi poistaa vain lapsikaste. Uuden opin avulla katolinen kirkko sai ihmisen heti vauvasta alkaen kontrollinsa piiriin, koska kirkosta tuli pelastuksen ainoa haltija: ihminen syntyy kadotettuna – tarvitsee kasteen – kirkko on pelastuksen jakaja – kirkko saa kontrollin.
Moni kristitty ajattelee, että lapsikaste perustuu Raamattuun, mutta näin ei ole, koska alkukristillisyys näki uskon pelastusvaikutuksen laajasti: "Mies, joka ei usko, on uskovan vaimonsa pyhittämä, ja vaimo, joka ei usko, on uskovan miehensä pyhittämä. Muutenhan teidän lapsenne olisivat epäpuhtaita; nyt he kuitenkin ovat pyhiä" (1. Kor. 7:14).
Lapsikasteesta ei löydy yhtään sanallista mainintaa tai esimerkkiä Raamatusta, koska lapsikaste alkoi vakiintua katolisen kirkon traditioksi vasta 500-luvulla, minkä perusteena olivat Augustinuksen perisyntikäsitys ja omalta osaltaan kirkon maksimaalinen valta.
Reformaatio (uskonpuhdistus) karsi katolisen kirkon epäraamatullisia näkemyksiä 1500-luvulla, mikä synnytti protestanttisia kirkkoja, kuten luterilaisuuden ja kalvinismin, joista nykyprotestantismi on periytynyt. Luterilaisuus kuitenkin jätti tämän katolisen tulkinnan omaan oppiinsa, sillä vaikka Luther karsi perinteisiä katolisia käsityksiä, katolisen kirkon kolminaisuusoppi ja lapsikaste olivat jo niin syvälle kansaan juurtuneita, että niiden karsiminen olisi vienyt kaiken uskottavuuden silloisessa katolisessa maailmankuvassa.
Näin perisyntioppi on periytynyt läntisessä kirkollisuudessa näkemyksestä toiseen, joten voidaan sanoa, että käytännössä Augustinus on määrittänyt myös suuren osan protestanttista uskoa.
Miksi tämä on ongelma?
Raamatullinen ongelma alkaa siitä, että Augustinus unohtaa Kristuksen ristinsovituksen kertakaikkisen riittävyyden ja täydellisyyden: "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2. Kor. 5:19, KR 38). Oppi katsoo, että Kristuksen sovitus on potentiaalisesti riittävä, mutta se täydellistyy perisynnin osalta vasta (de facto) lapsikasteen kautta. Toisin sanoen, Jumala sovitti maailman itsensä kanssa, mutta Jumalan teko ei riitä, vaan se täydellistyy vasta papin rituaalin kautta. Tämä alistaa Jumalan kirkon alapuolelle.
Raamattu ei kuitenkaan opeta, että Jumalan armo tai Kristuksen ristinsovitus olisi jotenkin puutteellista tai ainoastaan potentiaalista, mikä vaatisi tekoja tai lisäyksiä tullakseen täydelliseksi. Raamattu opettaa, että Jumalan armo ja Kristuksen sovitus ovat kertakaikkisesti ja todellisesti riittävät: "Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän" (Room 5:19). Tämä tarkoittaa, että yksikään ihminen ei ole ristin jälkeen syntynyt valmiiksi syyllisenä ja kadotukseen tuomittuna, vaan jokainen ihminen on jo syntyperäisessä armossa yksin Kristuksen tähden. Toisin sanoen, perisynti ei ole Kristuksen sovituksen jälkeen enää syyllisyyttä, vaan turmeluksen vaikutusta, ihmisen taipumusta pahaan ja syntiin, joka säilyy vielä tässä ajassa Kristuksen paluuseen asti.
Tämän sisäistäminen muuttaa Raamatun lukemisen tapaa ja avaa ymmärrystä uskosta. Perisynnin poistamiseksi ei tarvita lapsikastetta, joka nojaa lähes täysin Augustinuksen näkemykseen, koska Kristus on jo lunastanut meidät kaikki kertakaikkisesti ristillä. Kaste on Kristuksen käsky, joka annetaan tietoisessa uskossa, mutta pienet lapset ovat jo täysin Jumalan armon suojassa, kunnes he voivat itse vastata Kristuksen evankeliumiin.
Yksi mies harhautti koko kristikunnan
Yhden miehen epäraamatullinen perisyntitulkinta muutti Raamatun ymmärryksen koko kristikunnassa negatiiviseksi: synti, viha, kadotus, kun Raamattu opettaa: armo, rakkaus, pelastus. Tämä ei ole liioittelua, vaan historiallinen tosiasia. Idän ja lännen kirkkojen ero tässä on todiste siitä, että Augustinuksen linja ei ollut välttämätön, vaan valittu, sillä idän kirkko ei koskaan omaksunut perisyntiä samassa muodossa, vaan opettaa enemmän kuolevaisuuden ja turmeltuneisuuden periytymistä – ei syyllisyyttä. Toisin sanoen turmeluksen vaikutusta, eli ihmisen taipumusta pahaan ja syntiin.
Pietistikirkko opettaa syntyperäistä armoa, joka on raamatullinen ja täsmällinen 'vastaisku' Augustinuksen tarkoitushakuiselle perisyntikäsitykselle. Tämä palauttaa keskiöön sen, että Kristuksen teko on kertakaikkisen riittävä ilman lisäehtoja.
Pelastus ei ole kirkon kontrolloima sakramentaalinen vakuutus, vaan Jumalan lahja Kristuksessa: "Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja — ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi" (Ef. 2:8-9). Tämä palauttaa uskon keskiöön Kristuksen evankeliumin ilosanoman, joka voidaan tiivistää näihin Raamatun keskeisiin sanoihin: armo, rakkaus ja pelastus.
--
Miksi Augustinuksen perisyntikäsitys ei ole raamatullinen?
- Raamattu ei opeta, että vauva syntyy syyllisenä ja valmiiksi kadotukseen tuomittuna. Room. 5 puhuu turmeluksen ja kuoleman periytymisestä Aadamin kautta, mutta samalla vakuuttaa, että Kristuksen teko ulottuu yhtä lailla kaikkiin: "Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi" (Room. 5:15).
- Kristuksen sovitus on kertakaikkisen riittävä. Koko Uuden testamentin keskiössä on lankeemuksesta johtuvan synnin syyllisyyden sovitus: ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa” (2. Kor. 5:19). Tämä sovitus ei tarvitse lisäehtoja, rituaaleja tai kirkollista kontrollia, joka alistaa Jumalan armon ihmisen teon alle. Augustinus teki kasteesta ainoan keinon vapautua syyllisyydestä, jolloin pelastus riippuu kirkosta ja sen sakramentaalisesta järjestyksestä, ei yksin Kristuksesta. Tämä on evankeliumin opetuksen vastaista: "Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus" (1. Tim. 2:5).
- Idän ja lännen ero osoittaa Augustinuksen tulkinnan olevan valinta, ei välttämättömyys. Ortodoksinen traditio ei koskaan hyväksynyt juridista perisyntiä, vaan näkee perintönä kuolevaisuuden ja turmeluksen, ei syyllisyyttä. Myös Pietistikirkko katsoo, että turmelus on enää ihmisen taipumusta pahaan ja syntiin, joka pysyy vielä tässä maailman ajassa: "ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut" (Ilm. 21:4).
- Perisyntikäsitys synnytti pelon ja epävarmuuden kulttuurin. Oppi kadotukseen syntymisessä varjostaa evankeliumin ilosanomaa ja tekee Jumalasta ankaran tuomarin, ei rakastavaa Isää: "sillä Jumala on rakkaus" (1. Joh. 4:8). Raamatun pelastuksen ydin on armo, rakkaus ja iankaikkinen elämä. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa” (Joh. 3:16). Tämä rakkaus kuuluu kaikille jo syntymästä asti.
Raamatullinen todellisuus on syntyperäinen armo. Jokainen ihminen syntyy Kristuksen sovituksen ansiosta Jumalan armon piirissä: "Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille" (Tit. 2:11). Syntyperäinen armo on johdonmukainen sovellus Paavalin Roomalaiskirjeen ajatuksesta:
- Aadamin lankeemus toi kuoleman ja turmeluksen kaikkiin
- Kristuksen teko toi armon ja elämän kaikkiin.
Mikäli sola Scriptura (yksin Raamattu) -periaatetta käytetään johdonmukaisesti, voidaan perustellusti väittää, että Augustinuksen muotoilema perisyntikäsitys ylitti sen, mitä Raamattu sanoo, ja loi painolastin, joka on vaikuttanut koko länsikristilliseen traditioon. Voidaan sanoa, että Augustinuksen perisyntikäsitys on epäraamatullinen lisäys, joka hämärtää Kristuksen ristinsovituksen täydellisyyttä ja Jumalan armoa. Raamattu opettaa ristin kertakaikkista riittävyyttä, täydellisyyttä ja Jumalan armoa, joka toi ihmisen takaisin Jumalan yhteyteen. Näin ollen armo on jo oleva perusta, usko on tie ja pelastus (iankaikkinen elämä Jumalan läsnäolossa ja valossa) on päämäärä.
- "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2. Kor. 5:19, KR 38).
---
Lapsikaste vähenee Suomessa vauhdilla
Myös luterilainen lapsikaste ja oppi kasteessa syntyvästä uskosta nojaavat vahvasti sakramenttiteologiaan ja Augustinukselta periytyvään perisyntioppiin, joita perustellaan Raamatun ulkopuolisella traditiolla (kuten tunnustuskirjoilla), koska Raamattu ei opeta jakeissaan kumpaakaan näkemystä. Kun ihmiset alkavat lukea Raamattua itsenäisesti ilman tämän tradition "silmälaseja", siirtymä kohti uskovien kastetta on historiallisesti ollut lähes poikkeukseton ilmiö.
Tämä näkyy vahvasti esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa, jossa miljoonat katoliset ovat siirtyneet protestanttiseen* kirkollisuuteen nimenomaan oman Raamatun lukemisen ja henkilökohtaisen uskonratkaisun kautta. Kun kirkon opetus ei vastaa Raamattua, silloin ennemmin tai myöhemmin Raamattu voittaa.
Pohjoismaat ovat maailman maallistuneimpia maita, ja niitä kaikkia yhdistää luterilainen kansankirkkohistoria. Ongelma on, että luterilaiset kansankirkot institutionalisoivat uskon, jolloin yksilöltä ei vaadita henkilökohtaista perehtymistä uskoon tai Raamattuun. Kun Raamatun tuntemus romahtaa (romahti), kirkko muuttuu (muuttui) kulttuuriseksi instituutioksi, joka lopulta tyhjenee sisällöstään.
Luterilaisuuden historiallinen paradoksi on siinä, että se syntyi sola Scriptura (vain Raamattu) -periaatteesta, mutta jätti sisäänsä rakenteita (kuten lapsikasteen* ja kansankirkon), jotka pitkällä aikavälillä passivoivat kansan Raamatun lukemista. Kun kansankirkkorakenne näyttää nyt kiihtyvästi murenevan, jäljelle jää joko täydellinen sekularismi tai paluu raamatullisiin juuriin, joissa usko on omakohtaista, ei kirkollinen syntymäoikeus.
--
*Vaikka luterilaisuus luetaan protestanttiseksi, sen lapsikasteoppi on lähempänä katolisuutta kuin sola-periaatteisiin tukeutuvaa protestanttisuutta.
