Suomen Pietistikirkon seurakuntablogi

​​Kun esitetään, että kansankirkon opissa kastamaton lapsi syntyy syyllisenä ja kadotettuna, eikä lapsikaste tarjoa täyttä pelastusvarmuutta, niin kuuluu varmasti voimakas teologisten vastaväitteiden ryöppy. Lauseessa on kuitenkin avattu luterilaisen kasteopin looginen seuraus, vaikka teoreettisessa teologiassa asia yritetään sivuuttaa ja häivyttää.

Kristillisessä puheessa toistuvat sanat vanhurskas ja vanhurskauttaa, mutta harva pysähtyy pohtimaan, mitä ne oikeastaan tarkoittavat. Nämä termit kuulostavat vanhoilta, vaikeilta ja jopa etäisiltä, mutta silti ne ovat Uuden testamentin ja Paavalin kirjeiden ydinkäsitteinä ratkaisevia koko pelastuskäsityksen kannalta.

Keskustelu lapsikasteesta on ollut vuosisatoja keskeinen osa kristillistä teologiaa ja kirkkojen välistä erottelua. Lapsikasteen puolustajat nojaavat usein kirkon perinteeseen, varhaiskristillisiin käytäntöihin ja ajatukseen lapsen liitto-osallisuudesta. Kun tukeudutaan Raamattuun auktoriteettina, niin Raamatun kokonaiskäsitys korostaa johdonmukaisesti tiedostettua, ymmärrettyä ja kasteen kautta tunnustettua uskoa Kristukseen Jumalan armossa.

Evankeliumeissa on kohta, jossa opetuslapset joutuvat hämmentymään Jeesuksen sanojen äärellä. Kun Jeesus on puhunut pelastuksesta ja rikkauden esteistä, he kysyvät: “Kuka sitten voi pelastua? Jeesus vastaa: “Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista" (Mark. 10:26–27). Nämä sanat ovat kuin silta: ne yhdistävät Vanhan liiton lain ja Uuden liiton armon. Niissä kiteytyy koko pelastushistorian siirtymä.

Viime vuosina yksi puhutuimmista Jeesuksen elämää kuvaavista draamasarjoista on ollut The Chosen, joka on nähtävissä myös Netflixissä. Sarja kertoo Jeesuksesta ja hänen seuraajistaan tavalla, joka poikkeaa monista aikaisemmista filmatisoinneista. Se kertoo Jeesuksesta ja apostoleista inhimillisinä, epätäydellisinä ja elävässä arjessa elävinä ihmisinä. Tämä tuo Raamatun kertomukset meitä lähemmäksi.

Rukous on uskovan elämässä tärkein ja henkilökohtaisin asia. Rukoilla voi äänekkäästi tai hiljaa, polvillaan tai seisten, kädet kohotettuna tai sormet ristissä. Mutta mistä nämä erilaiset rukoustavat kumpuavat, ja tarjoaako Raamattu erityistä ohjetta siihen, miten tulisi rukoilla 'oikein'? Vai onko ulkoisella muodolla lopulta mitään merkitystä?

Raamatussa on monia kohtia, jotka ensisilmäyksellä näyttävät yksinkertaisilta eettisiltä ohjeilta – mutta lähemmässä tarkastelussa niistä avautuu syvempiä hengellisiä todellisuuksia. Yksi tällainen kohta on Matt. 5:23-26, Jeesuksen opetus sovinnosta.

Kristinuskon ydintehtävänä on viedä evankeliumia maailmaan – ilosanomaa Jeesuksesta Kristuksesta, hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Mutta kun tästä tehtävästä puhutaan, kohdataan usein erilaisia termejä, kuten evankeliointi, evankelismi ja evankelikalismi. Ne saattavat kuulostaa samalta, mutta tarkemmin katsottuna niiden merkityksissä on tärkeä ero.

Usein tätä Raamatun kohtaa on luettu ehtoollisen kontekstissa: vesi viittaisi kasteeseen, veri ehtoolliseen ja Henki Pyhään Henkeen. Tämä tulkinta ei ole täysin mahdoton, mutta se on ongelmallinen sekä historiallisesti että Johanneksen kirjeiden sisällön osalta. On nimittäin olemassa raamatullisesti kestävämpi ja tekstiyhteyteen paremmin sopiva selitys, jonka mukaan kyseessä on kuvaus Jeesuksen kasteesta, lihaksitulemisesta ja Jumalan todistuksesta hänen jumaluudestaan.

Apostoli Paavalin toisen korinttilaiskirjeen jakeet 2. Kor. 5:19–21 ja 6:1 tarjoavat tiiviin, mutta syvällisen näkymän kristillisen sovitusopin ytimeen. Näissä neljässä peräkkäisessä jakeessa voidaan nähdä raamatullinen perusta sovitusteologialle, joka avaa Kristuksen sovitusta ja ihmisen omaa vastuuta. Kyse on sovituksesta, jonka Jumala on toteuttanut Kristuksessa kaikkien ihmisten puolesta – ja samalla kehotuksesta vastata tähän armoon uskossa.

Kristinusko on kautta historian rakentunut sekä pyhien kirjoitusten että niitä tulkitsevan tradition varaan. Yksi kristinuskon keskeisimmistä ja samalla vaikeimmin käsitettävistä opeista on kolminaisuusoppi – oppi yhdestä Jumalasta kolmessa persoonassa: Isässä, Pojassa ja Pyhässä Hengessä. Tämä oppi on muotoutunut vuosisatojen aikana kirkolliskokousten määrittelytyön tuloksena, mutta sen suoraa ilmaisua Raamatusta ei löydy.

Yksi Jeesuksen tunnetuimmista vertauksista, tuhlaajapojan tarina (Luuk. 15:11–32), on usein luettu opetuksena Jumalan armosta syntistä kohtaan. Mutta voisiko tätä kertomusta lähestyä myös näkökulmasta, jossa tuhlaajapojan matka kuvaa uskosta luopumista ja siihen palaamista? Tässä blogissa pureudutaan siihen kysymykseen voiko uskosta luopunut todella palata Jumalan armoon – ja onko Raamatussa toivoa langenneelle?

Suomalaisessa kristillisessä kentässä on mielenkiintoista havaita, kuinka kirkollisista johtajista puhutaan eri tavoin. Yksi on kirkon johtaja, toinen kirkkokunnan vanhin tai johtaja, kolmas johtava pastori – mutta varsin harvoin kuulee käytettävän sanaa piispa, vaikka sitä käytetään yleisesti ja laajasti maailmanlaajuisessa protestanttisessa kristikunnassa. Miksi näin on? Onko piispa jotenkin paha sana?

Kirkkohistoriassa harva oppi on ollut yhtä vaikutusvaltainen – ja kiistanalainen – kuin Augustinuksen perisyntikäsitys. Tämä oppi on tietysti teologinen, mutta oliko se myös kirkollisesti tarkoitushakuinen? Entä miten perisyntikäsitys liittyy lapsikasteen ja kirkkoon kuulumisen välttämättömyyteen?

Suomen Pietistikirkko päätti, että tehtävänimikkeet ja pantapaitojen värit erottuvat tietoisesti ja tarkoituksellisesti kansankirkkomme vastaavista sekä teologisista että käytännöllisistä syistä. Tämä tarkoittaa, että Suomen Pietistikirkko rakentaa johdonmukaisesti omaa tunnistettavuutta ja identiteettiä kirkollisessa kentässä.

Nykyään tuhkaus on yleistynyt etenkin kaupungeissa, johtuen sekä taloudellisista että tilankäyttöön liittyvistä syistä, mutta voidaanko hautaustapaa ajatella vain raha- tai tilakysymyksenä? Valinta hautaustavasta ei ole vain käytännön sanelema kysymys, vaan se heijastaa myös sitä, mitä me uskomme. Tässä blogissa tarkastellaan, miten Raamattu ja kristillinen traditio suhtautuvat hautaustapaan, erityisesti tuhkaamiseen, ja mitä merkitystä valinnoilla voi olla hengellisesti.

Magdalan Maria (tai Maria Magdaleena) mainitaan erityisesti Jeesuksen seuraajana ja hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa todistajana. Magdalan Marian elämästä ennen Jeesuksen kohtaamista tiedetään vain vähän, mutta evankeliumeissa on joitakin mainintoja, jotka antavat viitteitä hänen taustastaan.

Tässä blogissa tarkastellaan kuinka lapsikaste ja luterilaisuuden historia limittyvät toisiinsa. Martti Lutherin 95 teesiä naulattiin Wittenbergin kirkon oveen vuonna 1517 – se oli ele, joka käynnisti yhden historian suurimmista uskonnollisista mullistuksista. Se oli alku protestanttisuudelle, paluulle Raamattuun, vastalause katolisen kirkon kaupallisuutta ja opillisia harhoja vastaan. Lutherin huuto: "Sola Scriptura! – yksin Raamattu!" kajahti aikansa teologiseen hämäryyteen

Luterilainen teologia opettaa, että lapsikaste ei ole vain ihmisen teko, vaan Jumalan armoteko. Kasteessa Jumala itse toimii – antaa synnit anteeksi, liittää ihmisen Kristukseen, antaa Pyhän Hengen ja tuo uskon, joka avaa tien iankaikkiseen elämään – kaikki uskon salaisuutena, ilman ihmisen omaa ymmärrystä tai tahtoa häntä koskevasta tapahtumasta. Toisin sanoen 'lapsikastepaketti' tarjoaa pelastuksen. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun kastettu lapsi ei koskaan tietoisesti tule

Kristinuskon ydin on pelastuksessa. Siinä, kuinka syntinen ihminen voi päästä Jumalan läsnäoloon, valoon ja rakkauteen tämän elämän päättymisen jälkeen. Protestantismin reformaattorit nostivat tämän kysymyksen keskiöön 1500-luvulla ja muotoilivat neljä tunnusomaista periaatetta: sola fide (yksin uskosta), sola gratia (yksin armosta), solus Christus (yksin Kristuksen tähden), ja sola Scriptura (yksin Raamatusta). Näiden kautta pelastus on lahja, jonka ihminen saa uskossa vasta

Kristillisissä keskusteluissa nousee usein esiin kysymys, mitä tapahtuu pienille lapsille, jos he kuolevat ennen kuin ymmärtävät evankeliumin? Raamattu ei suoraan kerro, mitä pienille lapsille tapahtuu, joten Suomen Pietistikirkko antaa vastauksen siihen, miksi kaikki pienet lapset pelastuvat Jumalan armossa, ja miksi he voivat turvallisesti odottaa myöhempää uskonratkaisua.

Suomen Pietistikirkko katsoo, että yksi sen tärkeimmistä tehtävistä on palauttaa kristinusko osaksi jokaisen arkea ja normaaliksi osaksi yhteiskunnallista elämää. Usko ei ole mistään pois, vaan se on enemmän kaikkeen. Toimintamme lähtökohta on Raamattu, joten myös ehtoollinen on nähtävä osana aktiivista uskonnon harjoittamista.