Suomen Pietistikirkon seurakuntablogi

Lähtökohtaisesti kaikki protestanttiset suuntaukset katsovat, että Vanhan liiton Mooseksen lait eivät enää sido nykykristittyjä, mutta silti nämä lait kummittelevat suorina käskyinä tai kulttuurisena sidoksena ja piilotettuna moraaliperustana nykypäivän kristillisyyden käytännöissä ja opetuksessa. Miksi? Siksi, että Kristuksen ja Paavalin opettamaa rakkauden lakia ei ole osattu rakentaa selkeäksi käytännön järjestelmäksi, kuten Mooseksen listaamia lakeja.

Raamattu ei ole ensisijaisesti kertomus luomisesta, laista tai moraalista, vaan todistus ja johdanto Kristuksen ristille. Voidaan jopa sanoa, että kristinusko alkoi rististä, sillä Jeesuksen Kristuksen risti ei ole yksi vaihe muiden joukossa, vaan se on se hetki, jossa Jumala paljasti lopullisesti, kuka Jeesus on ja mitä hän tekee ihmisen puolesta. Risti ei siten selitä kristinuskoa, vaan risti on kaiken keskus.

Reformipietismi on ainoa protestanttinen kokonaisteologia kalvinismin ja luterilaisuuden jälkeen, sillä vain todella harvat kristilliset suuntaukset ovat rakentaneet aidosti alusta loppuun kulkevan ja sisäisesti johdonmukaisen kokonaisteologian, jota myös oikeasti opetetaan yhdenmukaisesti. Suomen Pietistikirkon Reformipietismi muodostaa raamatullisesti eheän ja loogisen kokonaisteologian.

​​Kun esitetään, että kansankirkon opissa kastamaton lapsi syntyy syyllisenä ja kadotettuna, eikä lapsikaste tarjoa täyttä pelastusvarmuutta, niin kuuluu varmasti voimakas teologisten vastaväitteiden ryöppy. Lauseessa on kuitenkin avattu luterilaisen kasteopin looginen seuraus, vaikka teoreettisessa teologiassa asia yritetään sivuuttaa ja häivyttää.

Ihminen on Jumalan luoma olento, joka koostuu ruumiista, sielusta ja hengestä (1. Tess. 5:23). Nämä eivät ole erillisiä itsenäisiä olentoja, vaan yhden persoonan eri ulottuvuuksia, jotka yhdessä muodostavat elävän ihmisen. Tässä blogissa tarkastellaan erityisesti sitä, mitä elämän henki on.

Kiista kastekäsityksestä esitetään usein ehkä jyrkempänä kuin se todellisuudessa on, sillä lähtökohtana on yhteinen ymmärrys pelastuksesta. Kun lapsikastetta ja raamatullista kastetta (uskovien kastetta) avataan syvemmin, niin yhteistä ja kiistatonta on se, että pelastus ei toteudu ilman omakohtaista uskoa. Yhteisen ymmärryksen jakaa myös se, että kaste ei ole vain ihmisen teko, vaan Jumalan teko, jossa Pyhä Henki on kristillisyyden ytimessä. Kaste liitetään yhteisesti myös K

Useimmat ihmiset kokevat, että jokin on pahasti pielessä, vaikka eivät puhu siitä ääneen. Elämä tuntuu monesti väärältä, vaikka mikään ei olisi varsinaisesti rikki. Olemme jatkuvasti kiireisiä, mutta harvoin läsnä. Vaikka meillä on enemmän henkilökohtaista vapautta kuin koskaan ennen, niin silti koemme ahdistusta enemmän kuin ennen. Rakennamme identiteettiämme suorituksilla, vertailulla ja kontrollilla, koska meille on opetettu, että arvo täytyy ansaita. Ja silti mikään ei tu

Kristillisessä puheessa toistuvat sanat vanhurskas ja vanhurskauttaa, mutta harva pysähtyy pohtimaan, mitä ne oikeastaan tarkoittavat. Nämä termit kuulostavat vanhoilta, vaikeilta ja jopa etäisiltä, mutta silti ne ovat Uuden testamentin ja Paavalin kirjeiden ydinkäsitteinä ratkaisevia koko pelastuskäsityksen kannalta.

Suomen Pietistikirkko rakentuu yhteisönä, jossa uskoa eletään todeksi avoimesti, yhdenvertaisesti ja vastuullisesti. Tarjoamme useita eri tapoja osallistua toimintaan oman elämäntilanteen ja kutsumuksen mukaan.

Kristinuskon ytimessä on armon salaisuus. Armo ei ole pelkästään anteeksianto tai armollinen asenne, vaan itse Jumalan hyväksyntä ihmiskuntaa kohtaan, yhteys Jumalaan. Lankeemus toi ihmiskunnalle eron Jumalasta, mutta Kristuksen ristin lunastama armo toi ihmiskunnan takaisin Jumalan yhteyteen. Siksi armoa ja Jumalaa ei voida erottaa toisistaan.

Throughout Christian history, believers have wrestled with one of the most profound questions of faith: How does a person come to salvation? Traditionally, two main schools of thought have framed the debate: Monergism teaches that salvation is entirely God’s work, without any human contribution. This view is especially strong in Reformed theology and aspects of classical Lutheranism. Synergism emphasizes a cooperation between God and the human person in the event of salvation

Suomen Pietistikirkko rakentuu heti alusta alkaen itsenäisenä kirkkona, joka tarjoaa kansankirkon liturgiselle perinteelle yhteisöllisemmän ja raamatullisemman vaihtoehdon. Seurakuntatapa on vapaamuotoista, mutta silti raamitettua, yhteisöllistä, mutta ilman karismaattista kokemuksellisuuden korostusta. Tämä tarkoittaa, että uskomme vahvasti armolahjojen toimintaan, mutta emme korosta niitä kirkon rutiinissa.

Suomen Pietistikirkko syntyi tarpeesta tarjota selkeä, raamatullinen ja yhteisöllinen vaihtoehto Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle. Toiminta rakentuu niille, jotka kaipaavat uskolleen vahvaa, yksin Raamattuun tukeutuvaa perustaa ja syvempää merkitystä, mutta ilman epäraamatullisia pelastuksen ehtoja tai voimakasta kokemuksellisuuden korostamista.

Keskustelu lapsikasteesta on ollut vuosisatoja keskeinen osa kristillistä teologiaa ja kirkkojen välistä erottelua. Lapsikasteen puolustajat nojaavat usein kirkon perinteeseen, varhaiskristillisiin käytäntöihin ja ajatukseen lapsen liitto-osallisuudesta. Kun tukeudutaan Raamattuun auktoriteettina, niin Raamatun kokonaiskäsitys korostaa johdonmukaisesti tiedostettua, ymmärrettyä ja kasteen kautta tunnustettua uskoa Kristukseen Jumalan armossa.

Moni kristitty on elämänsä aikana kohdannut uskon näkemyksiä ja puheita, joissa Jumalan kuvataan olevan ankara tuomari, joka vihaa syntisiä. Ydinviesti on usein ollut: "kadu tai tuhoudu!". Jumalan vihasta on varoitettu, ja pelastus on tuntunut epävarmalta. Tämä pelolle perustuva usko on voinut jättää monelle ahdistuksen tunteen – juuri siitä asiasta, jonka piti olla hyvä uutinen  – ilosanoma Kristuksesta. Raamattu ei kuitenkaan opeta näin, vaan Raamattu opettaa: armo, rakkaus

Monissa kristillisessä keskustelussa pohditaan yhä kysymystä naisten asemasta seurakunnassa. Erityisesti naispappeus puhuttaa. Kysymys kuuluu: voivatko naiset toimia opettajina, johtajina, pastoreina tai jopa apostoleina? Onko heidän roolinsa rajattu vain tietyille alueille, vai onko Raamatussa esimerkkejä naisista, jotka palvelivat laajasti seurakunnan rakentamisessa? Kun tarkastelemme Uuden testamentin kertomuksia ja opetuksia, niin löydämme vahvan todistusaineiston naiste

Evankeliumeissa on kohta, jossa opetuslapset joutuvat hämmentymään Jeesuksen sanojen äärellä. Kun Jeesus on puhunut pelastuksesta ja rikkauden esteistä, he kysyvät: “Kuka sitten voi pelastua? Jeesus vastaa: “Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista" (Mark. 10:26–27). Nämä sanat ovat kuin silta: ne yhdistävät Vanhan liiton lain ja Uuden liiton armon. Niissä kiteytyy koko pelastushistorian siirtymä.

Jumalaa etsivän mielessä voi risteillä lukuisia kysymyksiä: Voinko minä todella lähestyä Jumalaa? Olenko tarpeeksi hyvä? Kelpaanko minä Jumalalle? Ymmärränkö tarpeeksi? Vastaus on yksinkertainen. Sinä kelpaat Jumalalle juuri sellaisena kuin sinä olet – voit uskoa Jumalaan tänään, tässä hetkessä ja juuri nyt.

Viime vuosina yksi puhutuimmista Jeesuksen elämää kuvaavista draamasarjoista on ollut The Chosen, joka on nähtävissä myös Netflixissä. Sarja kertoo Jeesuksesta ja hänen seuraajistaan tavalla, joka poikkeaa monista aikaisemmista filmatisoinneista. Se kertoo Jeesuksesta ja apostoleista inhimillisinä, epätäydellisinä ja elävässä arjessa elävinä ihmisinä. Tämä tuo Raamatun kertomukset meitä lähemmäksi.

Moni kristitty kaipaa seurakunnaltaan muutakin kuin sunnuntaisen jumalanpalveluksen ja muutaman toimituksen vuoden varrelle. Ihmiset kantavat mielessään kysymyksiä, jotka liittyvät syvimpiin elämän ja kuoleman asioihin. Mutta mitä jos pappi vaikenee?

Rukous on uskovan elämässä tärkein ja henkilökohtaisin asia. Rukoilla voi äänekkäästi tai hiljaa, polvillaan tai seisten, kädet kohotettuna tai sormet ristissä. Mutta mistä nämä erilaiset rukoustavat kumpuavat, ja tarjoaako Raamattu erityistä ohjetta siihen, miten tulisi rukoilla 'oikein'? Vai onko ulkoisella muodolla lopulta mitään merkitystä?

Raamatussa on monia kohtia, jotka ensisilmäyksellä näyttävät yksinkertaisilta eettisiltä ohjeilta – mutta lähemmässä tarkastelussa niistä avautuu syvempiä hengellisiä todellisuuksia. Yksi tällainen kohta on Matt. 5:23-26, Jeesuksen opetus sovinnosta.

Kristinuskon ydintehtävänä on viedä evankeliumia maailmaan – ilosanomaa Jeesuksesta Kristuksesta, hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Mutta kun tästä tehtävästä puhutaan, kohdataan usein erilaisia termejä, kuten evankeliointi, evankelismi ja evankelikalismi. Ne saattavat kuulostaa samalta, mutta tarkemmin katsottuna niiden merkityksissä on tärkeä ero.

Usein tätä Raamatun kohtaa on luettu ehtoollisen kontekstissa: vesi viittaisi kasteeseen, veri ehtoolliseen ja Henki Pyhään Henkeen. Tämä tulkinta ei ole täysin mahdoton, mutta se on ongelmallinen sekä historiallisesti että Johanneksen kirjeiden sisällön osalta. On nimittäin olemassa raamatullisesti kestävämpi ja tekstiyhteyteen paremmin sopiva selitys, jonka mukaan kyseessä on kuvaus Jeesuksen kasteesta, lihaksitulemisesta ja Jumalan todistuksesta hänen jumaluudestaan.