Kun Raamatusta tuli pelon oppi: Augustinus, perisynti ja evankeliumin vääristymä

Usko yksin riittää pelastukseen, mutta teologia luo raamit ymmärrykselle. Kuva: Suomen Pietistikirkko.

Moni kristitty on elämänsä aikana kohdannut uskonnäkemyksiä ja puheita, joissa Jumalan kuvataan olevan ankara tuomari, joka vihaa syntisiä. Ydinviesti on usein ollut: "kadu tai tuhoudu!" Jumalan vihasta on varoitettu, ja pelastus on tuntunut epävarmalta. Tämä pelolle perustuva usko on voinut jättää monelle ahdistuksen tunteen – juuri siitä asiasta, jonka piti olla hyvä uutinen  – ilosanoma Kristuksesta. Raamattu ei kuitenkaan opeta näin, vaan Raamattu opettaa: armo, rakkaus, pelastus.

Suomen Pietistikirkko avaa evankeliumiin raamatullisen näkökulman. Meidän keskeinen sanomamme on Jumalan armo, rakkaus ja pelastustahto. Kristus ei tullut toteuttamaan Jumalan vihaa, vaan pelastamaan maailman: "En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen" (Joh. 12:47). Kristuksen ristinsovitus ei ollut vihaa, vaan Jumalan rakkauden teko: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa" (Joh. 3:16). Kristus ei myöskään vihannut syntisiä, vaan otti heidät yhteyteensä: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä" (Mark. 2:17). Tämä Jumalan rakastava pelastustahto ilmenee vahvana läpi koko Raamatun pelastushistorian kaaren.

Perisynnin ongelma

Raamatun tulkinta vihan, synnin ja kadotuksen kautta juontaa juurensa katolisen kirkon teologin Augustinuksen (354–430) perisyntikäsityksestä, jonka peruslähtökohta on ollut lapsikasteen perustelu. Vaikka perisyntiä ei mainita Raamatussa, niin se ilmenee kyllä Raamatun jakeista, mutta Suomen Pietistikirkko näkee sen tulkinnan selkeästi epäraamatullisena.

Augustinus rakensi perisynnistä pelotteen, joka voitiin poistaa vain lapsikasteen avulla - samalla siitä tehtiin pelastuksen ehto ja henkivakuutus, koska Augustinuksen opin mukaisesti jokainen syntyy täysin syyllisenä ja jo valmiiksi tuomittuna kadotukseen, ja tämän syyllisyyden voi poistaa vain lapsikaste. Näin katolinen kirkko sai ihmisen heti vauvasta alkaen kontrollinsa piiriin, koska kirkosta tuli pelastuksen ainoa haltija: ihminen syntyy kadotettuna → tarvitsee kasteen → kirkko on pelastuksen jakaja → kirkko saa kontrollin.

Moni ajattelee, että lapsikasteen perusta on raamatullinen, jopa luterilaisen kirkon nykypapit yrittävät kirjoituksissaan löytää Raamatusta perusteluja sille, mutta niitä ei ole, koska alkukristillisyys näki uskon pelastusvaikutuksen laajasti: "Mies, joka ei usko, on uskovan vaimonsa pyhittämä, ja vaimo, joka ei usko, on uskovan miehensä pyhittämä. Muutenhan teidän lapsenne olisivat epäpuhtaita; nyt he kuitenkin ovat pyhiä" (1. Kor. 7:14). Lapsikasteesta ei löydy yhtään sanallista mainintaa tai esimerkkiä Raamatusta, koska lapsikaste alkoi vakiintumaan katolisen kirkon traditioksi vasta 500-luvulla, jonka perusteena oli Augustinuksen perisyntikäsitys ja kirkon maksimaalinen valta.

Reformaatio karsi katolisen kirkon epäraamatullisia näkemyksiä 1500-luvulla, joka synnytti protestanttiset kirkot, kuten luterilaisuuden ja kalvinismin, ja joista nykyprotestantismi on periytynyt. Luterilaisuus kuitenkin jätti tämän katolisen jäänteen omaan oppiinsa, sillä vaikka Luther karsi perinteisiä katolisia käsityksiä, niin katolisen kirkon kolminaisuusoppi ja lapsikaste olivat jo niin syvälle kansaan juurtuneita, että niiden karsiminen olisi vienyt kaiken uskottavuuden silloisessa katolisessa maailmankuvassa. Tämä ei tarkoita, etteikö niin olisi haluttu tehdä, vaan niin ei voitu tehdä. Lutherin yritys muovata lapsikasteoppia ajattelultaan protestantismin suuntaan paljastaa tämän. Näin tämä oppi on periytynyt läntisessä kirkollisuudessa näkemyksestä toiseen. Käytännössä Augustinus on määrittänyt myös suuren osan protestanttista uskoa.

Miksi tämä on ongelma?

Augustinus yksinkertaisesti päätti unohtaa Kristuksen ristinsovituksen kertakaikkisen riittävyyden ja täydellisyyden: "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2. Kor. 5:19, KR 38). Oppi käytännössä katsoo, että Kristuksen sovitus on potentiaalisesti riittävä, mutta se täydellistyy perisynnin osalta vasta ihmisen teon (de facto), lapsikasteen, kautta. Eli Jumala sovitti maailman itsensä kanssa, mutta Jumalan teko ei riitä, vaan se täydellistyy vasta esim. luterilaisen papin rituaalin kautta. Tämä alistaa Jumalan kirkon alapuolelle. Raamattu ei kuitenkaan opeta, että Jumalan armo tai Kristuksen ristinsovitus olisi jotenkin puutteellista, vain potentiaalisesti riittävää, joka vaatii ihmisen tekoja tullakseen täydelliseksi: "Se [pelastus] ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä" (Ef. 2:9).

Raamattu opettaa, että Jumalan armo ja Kristuksen sovitus ovat kertakaikkisesti ja todellisesti riittävät: "Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän" (Room 5:19). Tämä tarkoittaa, että yksikään ihminen ei synny syyllisenä tai kadotettuna, vaan jokainen ihminen on jo syntyperäisessä armossa yksin Kristuksen tähden. Toisin sanoen perisynti ei ole Kristuksen sovituksen jälkeen enää syyllisyyttä, vaan turmeluksen vaikutusta, ihmisen taipumusta pahaan ja syntiin, joka säilyy vielä tässä ajassa Kristuksen paluuseen asti.

Tämän sisäistäminen muuttaa koko Raamatun lukemisen tapaa ja avaa uskon ymmärrystä. Perisynnin poistamiseksi ei tarvita lapsikastetta, joka nojaa lähes täysin tähän oppiin, koska Kristus on jo lunastanut meidät. Kaste on Kristuksen käsky, joka annettaan tietoisessa uskossa, mutta pienet lapset ovat täysin Jumalan armon suojassa, kunnes voivat itse vastata evankeliumiin.

Yksi mies harhautti koko kristikunnan

Yhden miehen epäraamatullinen perisyntitulkinta muutti Raamatun ymmärryksen koko kristikunnassa negatiiviseksi: synti, viha, kadotus, kun Raamattu opettaa: armo, rakkaus, pelastus. Tämä ei ole liioittelua, vaan historiallinen tosiasia. Idän ja lännen kirkkojen ero tässä on todiste siitä, että Augustinuksen linja ei ollut välttämätön, vaan valittu, sillä idän kirkko ei koskaan omaksunut perisyntiä samassa muodossa, vaan opettaa enemmän kuolevaisuuden ja turmeltuneisuuden periytymistä, ei syyllisyyttä. Toisin sanoen turmeluksen vaikutusta, eli taipumusta pahaan ja syntiin.

Suomen Pietistikirkko opettaa syntyperäistä armoa, joka on raamatullinen ja täsmällinen 'vastaisku' Augustinuksen tarkoitushakuiselle perisyntikäsitykselle. Tämä palauttaa keskiöön sen, että Kristuksen teko on kertakaikkisen riittävä ilman lisäehtoja.

Pelastus ei ole kirkon kontrolloima sakramentaalinen vakuutus, vaan Jumalan lahja Kristuksessa: "Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja" (Ef. 2:8). Tämä vie pohjan pois pelotteluteologialta ja palauttaa keskiöön Kristuksen evankeliumin ilosanoman, joka voidaan tiivistää näihin Raamatun keskeisiin sanoihin: armo, rakkaus, pelastus.

--

Miksi Augustinuksen perisyntikäsitys ei ole raamatullinen?

1. Raamattu ei opeta, että vauva syntyisi syyllisenä ja tuomittuna. Room. 5 puhuu turmeluksen ja kuoleman periytymisestä Aadamin kautta, mutta samalla vakuuttaa, että Kristuksen teko ulottuu yhtä lailla kaikkiin.

2. Kristuksen sovitus on kertakaikkisen riittävä. ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa” (2. Kor. 5:19). Sovitukseen ei tarvita lisäehtoja, rituaaleja tai kirkollista kontrollia.

3. Näkemys alistaa Jumalan armon ihmisen teon alaiseksi. Augustinus teki kasteesta ainoan keinon vapautua syyllisyydestä. Näin pelastus riippui kirkosta, ei yksin Kristuksesta.

4. Idän ja lännen ero osoittaa Augustinuksen tulkinnan olevan valinta, ei välttämättömyys. Ortodoksinen traditio ei koskaan hyväksynyt juridista perisyntiä, vaan näkee perintönä kuolevaisuuden ja turmeluksen, ei syyllisyyttä.

5. Perisyntikäsitys synnytti pelon ja epävarmuuden kulttuurin. 'Kadu tai tuhoudu!' -julistus varjostaa evankeliumin ilosanomaa ja tekee Jumalasta ankaran tuomarin, ei rakastavaa Isää.

6. Raamatun pelastuksen ydin on armo, rakkaus ja iankaikkinen elämä. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa” (Joh. 3:16). Tämä rakkaus kuuluu kaikille jo syntymästä asti.

7. Raamatullinen vaihtoehto on syntyperäinen armo. Jokainen ihminen syntyy Kristuksen sovituksen ansiosta armon piirissä. Syntyperäinen armo on johdonmukainen sovellus Paavalin Roomalaiskirjeen ajatuksesta:

   • Aadamin lankeemus toi kuoleman ja turmeluksen kaikkiin

   • mutta Kristuksen teko toi armon ja elämän kaikkiin.

Mikäli sola Scriptura (yksin Raamatun perusteella) -periaatetta käytetään johdonmukaisesti, niin voidaan perustellusti väittää, että Augustinuksen muotoilema perisyntikäsitys ylitti sen, mitä Raamattu sanoo, ja loi painolastin, joka on vaikuttanut koko länsikristilliseen traditioon. Toisin sanoen Augustinuksen perisyntikäsitys on epäraamatullinen lisäys, joka hämärtää Kristuksen ristinsovituksen täydellisyyden. Raamattu itse opettaa syntyperäistä armoa: Jumala on jo sovittanut maailman Kristuksessa: "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2. Kor. 5:19, KR 38).

---

Lue lisää: Syntyperäinen armo.