Henki ei ole sielu, eikä sielu ole henki; henki tekee ruumiista elävän - sielu on se, mikä elää

Ihminen on yksi kokonaisuus: henki, sielu ja ruumis. Kuva: Suomen Pietistikirkko.

Ihminen on Jumalan luoma olento, joka koostuu ruumiista, sielusta ja hengestä (1. Tess. 5:23). Nämä eivät ole erillisiä itsenäisiä olentoja, vaan yhden persoonan eri ulottuvuuksia, jotka yhdessä muodostavat elävän ihmisen. Tässä blogissa tarkastellaan erityisesti sitä, mitä elämän henki on.

Huom! Kirjoituksessa käytetään vähäisemmin Raamatun jakeita ja tarkempia perusteluja, koska näitä samoja asioita käydään läpi seikkaperäisesti ja suoraan Raamatun jakeilla perustellen seminaareissamme. Mikäli jotakin kohtaa ei voida suoraan perustella Raamatun jakeiden vastaavuuden kautta, niin silloin asia todetaan "raamatullista logiikkaa käyttäen" maininnalla.

Raamatun opetus erottaa:

• toiminnallisen, aineellisen ja ajallisen ruumiin

• sielun, joka on tietoinen persoona, minä

• Jumalasta tulevan elämän hengen.

Joissakin näkemyksissä sielu ja henki ovat sekaantuneet ajattelussa yhdeksi, jolla pyritään perustelemaan omaa näkemystä kuoleman jälkeisistä tapahtumista. Tämän lähtökohtana on:

"Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut" (Saarn. 12:17).

Tämä jae kuitenkin todentaa sielun ja hengen erillisyyttä, sillä henki on Jumalasta tullut elämänlahja, elämää ylläpitävä voima, juuri se, mikä tekee tomusta elävän. Tämä vastaa myös luomiskertomukseen: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu" (1. Moos. 2:7, KR 33).

Tässä on kuitenkin huomattava, että Aadam on Jumalan ainutlaatuinen luomisteko. Tämä tapahtuma on ihmisyydessä poikkeus, ei ihmisyyden normi tai biologinen malli. Toisin sanoen Aadam ei syntynyt naisesta, vaan hänet 'tehtiin'. Tässä vaiheessa sielua ja henkeä ei nähdä erillisenä ruumiin sisällä, vaan ruumis + henki = sielu, jolla tarkoitetaan elävää olentoa, persoonaa ja tietoista elämää.

Missä sielu syntyy?

Tämä ainutlaatuisiuus tarkoittaa sitä, että myöhempien ihmisten olemassaolo ei voi toistaa Aadamin syntymekanismia yksi yhteen, mutta olevaisuuden rakenne, se mitä ihminen on, pysyy. Tässä on siten tärkeää huomata, että alkuihmisten jälkeen ihmisiä ei tehdä tai luoda, vaan ihmiset syntyvät maailmaan.

Raamattu tukee vahvasti sitä näkemystä, että sielu syntyy ihmisessä: "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut" (Ps. 139:13) ja psalmi jatkaa: "Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani” (Ps. 139:16). Näissä jakeissa ei puhuta vain ruumiista, vaan selkeästi persoonasta, minuudesta eli tulevasta ihmisestä kokonaisuutena. Siksi on raamatullisesti perusteltua sanoa, että sielu ei liity ihmiseen jälkikäteen, vaan sielu syntyy ihmisenä.

Seuraavaksi joudutaan käyttämään hieman raamatullista logiikkaa ja tulkintaa, kun sanotaan, että henki liittyy ihmiseen ensi henkäyksestä: "Kaikki kuivalla maalla elävät olennot kuolivat, kaikki, joissa oli elämän henkäys" (1. Moos. 7:22; ks. 1. Moos. 2:7,). Voidaan sanoa, että Jumala antaa elämän hengen ihmiselle hänen syntyessään elävänä olentona ja pitää sitä yllä niin kauan kuin ihminen elää. Tätä hengen 'symbioottista erillisyyttä' voidaan tarkastella myös: "Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia" (Room. 8:16), joka viittaa siihen, että ihmisessä on henkinen ulottuvuus, mutta se ole itsenäisesti toimiva 'osa', vaan ihmisen suhde- ja vastaanottokyky Jumalaan.

Nyt voidaan kuitenkin nähdä, että ihminen = ruumis + henki + sielu: "Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa" (1. Tess. 5:23). Tämä jae ei yksinään todista, mutta se vahvistaa kokonaisuutta, jossa henki ei ole sielu, koska henki on toiminnallinen, ei identiteettinen. Henki tekee ruumiista elävän ja sielu on se, mikä elää persoonallista elämää.

Henki palaa kuolemassa

Kuten Raamattu opettaa, henki palaa kuolemassa Jumalan luokse, koska sen 'tehtävä' on päättynyt. Ihminen ei omista elämää itsessään, vaan elää Jumalan antaman elämän varassa. Henki ei siis ole ikuinen osa ihmistä, sillä vain"[Jumala] yksin on kuolematon" (1. Tim. 6:16).

Kuolemassa ruumis hajoaa, henki (elämän voima) palaa Jumalalle ja sielu jää tiedottomaan, ajasta ja paikasta riippumattomaan tilaan Kristuksessa (Saar. 9:5). Tätä voidaan kutsua Kristuksen paluun odotuksen jatkumoksi, rauhalliseksi uneksi, jossa kukaan ei kärsi, ei edes jumalattomat, sillä vasta tuomiopäivänä, Kristuksen paluun yhteydessä, tehdään lopullinen erottelu pelastukseen ja kadotukseen. Koska ruumis, henki ja sielu ovat 'erkaantuneet', niin tämä voidaan nähdä myös todellisena, mutta ei lopullisena, kuolemana (Joh. 11:11-14; 1. Tess. 4:13-14).

Ylösnousemuksessa Jumala luo kaikille uuden ylösnousemusruumiin. Uskoville hengellisen, kirkastetun, enkelien kaltaisen olemuksen, joka soveltuu elämään iankaikkisesti Jumalan omassa läsnäolossa ja valossa. Vaikka Raamattu ei suoraan todenna, niin raamatullista logiikkaa käyttäen voidaan ajatella, että myös jumalattomat nousevat hengellisessä, mutta jonkinlaisessa 'tuomiokelpoisessa' olemuksessa. Tällöin myös sielu (persoona) herätetään, mutta elämä ei enää ole lainattua henkeä, vaan elämää Jumalan todellisuudessa.

Miksi henkeä ei enää tarvita?

"kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen" (1. Kor. 15:44, KR 38).

Hengellinen ei tarkoita aineetonta, näkymätöntä tai epämateriaa, vaan turmeltumatonta ja Jumalan Hengen täysin läpäisemää. Uusi olemus ei ole biologisen elämän varassa olevaa tai rappeutuvaa, sillä iankaikkinen elämä tarkoittaa sitä, että kuolemaa ei enää ole. Maallisen elämän päättyminen on katkos biologiseen elämään, jossa ruumis maatuu ja elämän henki palaa Jumalalle, mutta ylösnousemus ei ole vanhan elämän 'käynnistys' vaan uuden olemismuodon luominen.

Jeesus sanoo: "Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa" (Mark. 12:25). Jeesus ei kuitenkaan sano, että ihmiset muuttuvat enkeleiksi tai saavat enkelien olemuksen, vaan (Raamatun asiayhteys huomioiden) ihmiset eivät enää lisäänny, he eivät kuole, heidän olemisensa ei ole biologisen jatkuvuuden tai elämän varassa. Enkelit ovat luotuja: eivät synny, eivät kuole.

Ylösnousseet ihmiset elävät uudessa taivaassa ja uudessa maassa suoraan Jumalan todellisuudessa, joten elämän henki, sellaisena kuin nyt, ei ole enää tarpeellinen, sillä sen tehtävä ihmisen elämän ylläpitäjänä päättyy, sillä kuolemaa ei enää ole. Tämä tarkoittaa, että ylösnousemuselämä ei ole riippuvainen samasta elämän mekaniikasta kuin nykyinen ihmiselämä, vaan sielu herätetään persoonallisena minänä ja ruumis luodaan uudeksi, kuten Raamattu eri jakeissa opettaa.

Kuolema ei ole lopullinen

Kuolema on elämän kokonaisuuden purkautuminen: "Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut" (Saarn. 12:17). Koska ihminen on kokonaisuus: ruumis, sielu ja henki, niin silloin kuolemassa ruumis hajoaa, henki palaa Jumalan haltuun ja sielu lakkaa 'toimimasta' ajallisessa todellisuudessa. Vaikka sielu on minuuden ja kaiken keskus, niin on muistettava, että mikään 'osa' ei toimi yksinään erillisinä palikoina, vaan ihminen on Jumalan luoma kokonaisuus, joka syntyy ruumiina, sieluna ja Jumalan elämän hengen varassa elävänä olentona.

Raamattu ei missään opeta, että ihminen tai sielu olisi luonnostaan kuolematon, vaan kuolemassa ihminen lakkaa olemasta tietoinen sielu, joten kuolema on nykyiseen elämään verrattuna todellinen, mutta ei lopullinen. Kuolemaa seuraava tila kuvataan Raamatussa unena, lepona ja hiljaisuutena. Tämä tila ei ole aktiivista tai tietoista elämää eikä kärsimystä, vaan ajasta ja paikasta irrotettu olemattomuuden kaltainen tila, jossa ihminen on Kristuksen lunastuksen piirissä: "ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet" (Joh. 6:54; 1. Tess. 4:14).

Ihminen ei elä kuoleman ja ylösnousemuksen välissä itsenäisenä subjektina, vaan hänen tulevaisuutensa on yksin Jumalan varassa.

Jumala on elävien Jumala

Jeesus opettaa, että Jumala on elävien Jumala, ei kuolleitten Jumala (Mark. 12:27). Mitä tästä pitäisi ajatella? Tässä keskeistä on se, että Jeesus ei puhu tässä Raamatun asiayhteydessä vain uskosta, vaan ylösnousemuksen todellisuudesta.

Huomio on siinä, että iankaikkinen elämä ei ole kaikille automaattinen tila, vaan Jumalan lahja (Ef. 2:8-9), joka hyväksytään (vastaanotetaan) uskon kautta. Toisin sanoen uskovat herätetään elämään iankaikkisesti, mutta jumalattomat eivät elä ikuisesti. Kadotus ei siis tarkoita Jumalan sadismia, jossa kadotettuja kidutetaan ikuisesti helvetin tulessa ja kärsimyksessä, vaan kadotus tarkoittaa elämän täydellistä menetystä, lopullista kuolemaa ja sielun tuhoa (mm. Matt. 10:28; 16:26; 2. Piet. 3:7). Tämä tarkoittaa täysin kirjaimellisesti, että Jumala ei ole kuolleitten Jumala.

On ymmärrettävä, että iankaikkinen elämä on Kristuksessa, se ei ole ihmisen ominaisuus. Tämä tarkoittaa yksiselitteisesti sitä, että toivo ei ole kuolemattomassa sielussa, vaan ylösnousemuksessa: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin" (Joh. 11:25).

Lisäpohdintoja

Sielut heti 'taivaaseen'

Jos opetetaan, että uskovien sielut menevät heti kuolemassa Kristuksen luokse ja epäuskoisten sielut helvetin kärsimykseen, niin silloin unohdetaan, että:

1. vasta Kristus tuomitsee elävät ja kuolleet, ei kuolema: "Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen nimessä, hänen, joka on tuomitseva elävät ja kuolleet, ja hänen ilmestymisensä ja hänen valtakuntansa kautta" (2. Tim. 4:1; 1. Piet. 4:5; Apt. 10:42). Tuomio toteutuu hänen ilmestymisensä kautta, Kristuksen paluun yhteydessä.

2. Jumalan pelastushistoria on rakennettu ylösnousemuksen, ei kuoleman varaan.

Raamatun perusväite ei ole, että kuoleman jälkeen elämä jatkuu toisessa muodossa, vaan kuoleman jälkeen Jumala herättää kuolleet Kristuksen paluussa. Uusi testamentti ei opeta taivasta heti kuoleman jälkeen tai sielujen elämää välitilassa, vaan Kristuksen paluun odotusta, ruumiin ylösnousemusta ja iankaikkista elämää uudessa taivaassa ja uudessa maassa.

Jos kuolleet voisivat elää jo nyt tietoisina ja iloisina sieluina Jumalan läsnäolossa, niin silloin ylösnousemus ja tuomiopäivä menettäisivät merkityksensä ja painoarvonsa. Tuomio ei tapahdu kuoleman hetkellä tai kuolemassa, vaan vasta Kristuksen paluussa: "Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan" (Matt. 16:27). Tuomiota ei tapahdu tätä ennen, joten Jumala ei rankaise ketään, mutta ei myöskään palkitse ketään ennen tätä päivää.

Jos toisin opetetaan, niin silloin ylösnousemus olisi enää vain muodollinen viimeinen askel, ei pelastuksen täyttymys. Tässä ajatusmallissa tapahtuisi osittainen pelastus jo kuolemassa ja täysi pelastus myöhemmin, mutta Raamattu ei opeta kaksivaiheista pelastusta tai palkitsemista kuolemassa. Uusi testamentti opettaa, että ylösnousemus on pelastuksen huipentuma, ei mikään sivuhuomautus pelastushistoriassa, vaan Kristuksen ristin täyttymys, joka johtaa iankaikkiseen elämään Jumalan omassa läsnäolossa.

Voidaan jopa sanoa, että 'kuoleman uni' on teologisesti välttämätöntä, koska se säilyttää kuoleman todellisena vihollisena. Paavali opettaa: "Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema" (1. Kor. 15:26). Jos kuolema olisi heti sielujen tietoista iloa ja Jumalan läsnäoloa, niin se olisi silloin parempi kuin elämä, se ei olisi vihollinen. Raamattu opettaa, että Kristus voittaa kuoleman lopullisesti ylösnousemuksessa (1. Kor. 15:54-57).

Eli vaikka 'sielu heti taivaaseen tai helvettiin' ajatusta voidaan perustella joillakin jakeilla, niin se ei vastaa Raamatun kokonaisilmoitusta, vaan jättää selityksen sekä vajaaksi että ristiriitaiseksi. Se ohittaa erityisesti 1. ylösnousemuksen painoarvon, 2. tekee kuolemasta tuomion hetken ja 3. tekee Kristuksen paluusta toissijaisen. Toisin sanoen näkemys heikentää (mitätöi) Uuden testamentin keskeisiä oppeja.

Lopuksi on myös ymmärrettävä Raamatun pelastushistorian kokonaisuus, joka päättyy siihen mistä se alkoi: pelastus tarkoittaa uskovien ja koko luomakunnan saattamista takaisin Jumalan yhteyteen. Siksi todellinen ilo ei ole mahdollista ennen kuin Jumalan valtakunta on täydellisesti tullut. Ennen ylösnousemusta maailma on yhä rikki, paholainen toimii ja kuolema on olemassa. Täysi ilo vaatii uudistetun luomakunnan, joten Jumala ei tarjoa väliaikaista kotia, vaan täydellisen paratiisin.

Absoluuttinen kuolema

Jos maanpäällinen kuolema olisi jo lopullinen, absoluuttinen kuolema ja persoonan (sielun) tuho, niin silloin ylösnousemus olisi epälooginen, kadotustuomio olisi merkityksetön ja Matt. 10:28 sekä muut vastaavat jakeet menettäisivät arvonsa. Raamattu opettaa, että kaikki ylösnousevat. Tuomiota ei voi välttää mitenkään, mutta tuomio koittaa vasta Kristuksen paluussa, ei sitä ennen.

'Kuoleman uni'

Tätä voisi verrata niin, että vaikka ihmisen nukkuessa uni on todellista unta, niin se ei ole pysyvää tiedottomuutta. Näin ollen maanpäällisen elämän päättyminen tarkoittaa ylösnousemuksen odotuksen tilaa, Kristuksen 'odotuksen unta'. Kuolema ei siten ole vielä lopullinen olevaisuuden tuho, vaan iankaikkisuuden varmuus (joidenkin toivo) on ylösnousemuksessa.

Kristuksen odotuksen uni on armollista lepoa, jossa ihminen ei koe ajan kulumista, odotuksen tuskaa tai maailman kipua: "Autuaita ne, jotka tästä lähtien kuolevat Herran omina. He ovat autuaita, sanoo Henki. He saavat levätä vaivoistaan" (Ilm. 14:13). Subjektiivisesti tämä voi tuntua siltä kuin viimeistä seuraava henkäys tapahtuisi sekunnin kuluttua Kristuksen edessä.

Yhteenveto

Vaikka monet toisin luulevat ja ehkä jotkut jopa opettavat, niin Raamattu ei opeta missään kohdin sielun kuolemattomuutta. Paavali tekee yksiselitteisen selväksi, että kuolemattomuus kuuluu yksin Jumalalle (1. Tim. 6:16). Ihminen syntyy ruumiina ja sieluna, jolle Jumala antaa elämän hengen, joka ylläpitää elämää ja mahdollistaa Jumalasuhteen.

Kuolemassa ihminen lakkaa olemasta tietoinen sielu, ruumis hajoaa ja henki palaa Jumalan luokse. Ihminen on siten kuolevainen kokonaisuus, mutta iankaikkinen elämä Jumalan omassa valossa ja läsnäolossa (kuolemattomuus) voidaan saada Jumalan lahjana ylösnousemuksessa, jolloin ihminen saa kirkastetun ja hengellisen olemuksen. Tämän perusta on yksin usko Kristukseen Jumalan armossa (Joh. 3:18; Ef. 2:8-9).

Vaikka pastoraalisesti voisi ehkä olla helpompi opettaa sielujen välitöntä ylösnousemusta, niin Raamattu ei näin opeta. Kristinuskon perusta on, ja sen pitää olla, yksin Raamattu. Monissa Raamatun tulkinnoissa ja selityksissä on ongelmana se, että ne selittävät jonkin osan hyvin, mutta joutuvat ohittamaan toisen, mutta jos helminauha on poikki, niin kaikki helmet putoavat.

Seminaareissamme vastataan laajemmin tähän liittyvään kokonaisuuteen ja avoimiin kysymyksiin, mutta kyse ei ole siitä, että näkemyksemme olisi 'parempi', vaan siitä, että se pyrkii ottamaan kaikki relevantit raamatunkohdat vakavasti yhtä aikaa. Pietistikirkon kokonaisteologia ei pakota yhtä tekstiä kumoamaan toista Raamatun keskeistä todistusta, vaan antaa pelastushistorian edetä ajassa. Tämä tarkoittaa sitä, että uskon, opin ja käytännön on taivuttava yksin Raamatun auktoriteettiin.

Kristinuskossa toivo ei ole sielun vaelluksessa, sielun kuolemattomuudessa tai kuolemassa, vaan Kristuksen paluussa, joka asemoi ihmisen suhteen Jumalan pelastavaan tekoon. Uuden testamentin opetusrakenne on selkeä ja yksinkertainen: Kristus kuoli, Kristus nousi, usko häneen, tee parannus ja odota hänen paluutaan.

Blogi tiivistettynä: kaikki kuolevat, kaikki herätetään, mutta kaikki eivät elä ikuisesti.

Opi lisää seminaareissa

Seminaareissamme käsittelemme ristin tapahtumia, ylösnousemusta, tuomiopäivää, tuomiota, pelastusta ja kadotusta monesta eri tulkinnasta käsin ja seikkaperäisesti eri vastaväitteitä käsitellen, mutta suppeana esityksenä edellä kerrottu on raamatullisesti ja opetuksellisesti ymmärrettävä uskonnäkemys.

Vastaamme seminaareissamme raamatullisesti myös kysymyksiin: Miksi Uudessa testamentissa esiintyy eläviä sieluja ja kuoleman uneen nukkuvia sieluja? Miksi ilmestyskirja kertoo Jumalan luona olevista sieluista? Mitä Jeesus tarkoittaa sanoessaan ristillä ryövärille, että tänään sinä olet kanssani paratiisissa, vaikka Jeesus nousi kolmantena päivänä ja kirkastettiin paljon myöhemmin? Mitä tuomion todellisuus tarkoittaa uskoville? Ja moniin muihin uskovia kiinnostaviin ja usein vaikeisiinkin kysymyksiin.

Pietistikirkossa me emme väitä mitään, vaan tarjoamme raamatullisesti eheän ja loogisen tulkinnan eri kysymyksiin, yleensä myös eri tulkintoja rinnakkain vertaillen, joten sinä voit pohtia opetustamme suoraan Raamatun sanaa vasten. Pietistikirkon uskon ainoa perusta on yksin Raamattu, joka avautuu täysin vasta siitä ymmärryksestä, että Kristuksen risti on kertakaikkisen riittävä.

--