Kun pappi vaikenee: Mitä tapahtuu seurakunnalle, jos vaikeista kysymyksistä ei puhuta?

Oma usko auttaa vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin. Kuva: Suomen Pietistikirkko.

Moni kristitty kaipaa seurakunnaltaan muutakin kuin sunnuntaisen jumalanpalveluksen ja muutaman toimituksen vuoden varrelle. Ihmiset kantavat mielessään kysymyksiä, jotka liittyvät syvimpiin elämän ja kuoleman asioihin. Mutta mitä jos pappi vaikenee?

Raamattu ja elämä ovat täynnä kysymyksiä, joihin uskovat etsivät jatkuvasti vastauksia.

• Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

• Millainen on taivas, ja kuka sinne pääsee?

• Mitä tarkoittaa Kristuksen toinen tulemus ja tuomiopäivä?

• Miten nykyiset tapahtumat maailmassa liittyvät Raamatun profetioihin?

• Ja niin edelleen.

  
  

Todellinen ongelma syntyy, jos kirkko opettaa, että syksyisin puista putoavat lehdet, kaikki kuolee, mutta loppu on Jumalan salaisuus. Mikäli seurakunnan pappi tai pastori ei osaa, uskalla tai halua vastata vaikeisiin kysymyksiin muuten kuin: "Tutkimattomat ovat Herran tiet", niin tästä voi koitua monia ongelmia.

Usko muuttuu pinnalliseksi

Raamattu puhuu iankaikkisuudesta, Kristuksen paluusta ja kuolemanjälkeisestä toivosta yllättävän paljon. Eri lähteiden arvioinnin mukaan yli viidennes Uudesta testamentista käsittelee tavalla tai toisella tulevia tapahtumia. Eräiden kirjojen osalta luku on jopa suurempi, joten voidaan sanoa, että Jeesus ja apostolit käsittelevät tulevan odotusta jopa ylikorostuneesti, mikä lisää asian merkitystä ja painoarvoa.

Jos nämä aiheet jätetään käsittelemättä, kristillinen elämä typistyy helposti maalliseksi, sosiaaliseksi ohjelmaksi. Seurauksena seurakuntalaisilta puuttuu se näkökulma, että tämä elämä on vasta alku ja että toivomme ei perustu tämän maailman onnistumisiin, vaan siihen, mitä Jumala on luvannut tulevassa.

"Jos kerran Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista, niin kuin me uskomme, silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan" (1. Tess. 4:14; Ilm. 20-22).

Raamattu on yhtenäinen kertomus luomisesta, lankeemuksesta, lunastuksesta ja lopullisesta pelastuksesta. Jos viimeiset luvut jätetään lukematta ja selittämättä, jää koko kertomus kesken. Kristuksen paluu, tuomio ja uuden taivaan ja uuden maan luominen eivät ole sivuseikkoja, vaan keskeinen osa pelastushistorian kokonaisuutta. Kun seurakunta ei kuule tästä opetusta, he eivät saa koko kuvaa Jumalan suunnitelmasta, ja samalla myös Raamatun kokonaiskuva vääristyy.

Toivo hiipuu

Varhaiskristityt tervehtivät toisiaan sanomalla: "Maranata – Tule, Herra!" (1. Kor. 16:22). He elivät jatkuvassa odotuksessa siitä, että Kristus voisi palata minä hetkenä hyvänsä. Tämä antoi voimaa kestää vainot, tuskat ja koettelemukset. Kun tästä odotuksen toivosta ei enää puhuta, niin silloin kristillinen toivo sidotaan helposti elämän ulkoisiin olosuhteisiin.

Nykyinen kansankirkollinen käytäntö painottaa jumalanpalveluksen ja sakramenttien jatkuvuutta enemmän kuin kokonaisvaltaista raamatullista opettamista. Ehtoollinen ja muut kirkolliset toimitukset (kaste, vihkiminen, hautaus) muodostavat sen, mikä näkyy seurakuntalaisille. Esimerkiksi Kristuksen hallinta- ja tuomiovalta, taivas, tuonela, kuolema, toinen tulemus, uusi taivas ja maa sekä kadotuksen todellisuus jäävät sivuhuomioiksi, tai niitä ei käsitellä ollenkaan, vaikka Raamatussa niistä puhutaan paljon.

Kun kuolemanjälkeinen toivo ja tulevaisuuden näkymä jäävät käytännössä käsittelemättä, uskonpainotus siirtyy lähes kokonaan 'tässä ja nyt' -uskoon. Tämä johtaa siihen, että kun elämässä tulee vaikeuksia, niin sekä usko että toivo horjuvat, koska niitä ei ole juurrutettu siihen varmuuteen, että Jumala vie pelastushistorian päätökseen (Room. 8:18–25). Raamatun näkökulmasta opetuksen yksipuolisuus on ongelmallista, koska alkukristillisyydessä odotus Herran paluusta oli keskeinen motivaattori ja toivon lähde.

Kysymykset siirtyvät muualle

Jos seurakunnan johtaja, vanhin, pappi, pastori tai opettaja ei tarjoa raamatullista ja rehellistä opetusta vaikeista kysymyksistä, niin ihmiset etsivät vastauksia muualta: internetistä, sosiaalisesta mediasta tai henkisistä liikkeistä, joissa voi olla mukana erittäin epäraamatullisia ajatuksia (1. Tim. 4:1–2). Näin seurakunta menettää paikkansa luotettavana hengellisenä kotina. Näin voi käydä, jos pappi vaikenee pelosta tai epäuskosta: pelätään, että vastaus voisi aiheuttaa kritiikkiä, oma uskonoppi ei käsittele asiaa (opillinen pelko vastata) tai ehkä oma usko ei ole riittävä vastaukseen.

Pappi tai pastori, joka rajoittuu vain liturgioihin, toimituksiin ja yleiseen 'hyvän elämän' puheeseen, toimii lähinnä seremoniamestarina. Voima ja ymmärrys näihin vastauksiin tulee vain omasta uskosta ja Raamatusta. Mikäli papin tai pastorin oma usko tai henkilökohtainen näkemys jäävät piiloon, eikä seurakunta saa vastauksia kysymyksiinsä, niin tämä johtaa pian myös opilliseen passiivisuuteen.

Suomen Pietistikirkon näkemyksen mukaan seurakunta tarvitsee paimenia, jotka uskaltavat tarttua kysymyksiin, joihin ei ole täysin yksiselitteisiä vastauksia ja jotka silti ovat uskovan elämässä keskeisiä. On täysin selvää, että Jumalalla on salaisuuksia, joita ihminen ei voi ymmärtää, mutta se ei tarkoita, että meidän tulisi vaieta siitä, mitä Jumala on jo sanassaan ilmoittanut.

"Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä" (2. Tim. 3:16-17).

Mikäli kuolema ja lopunaikojen kuvausten opetukset karsitaan kirkollisesti, niin silloin opetetaan jonkinlaista riisuttua raamatullisuutta, ei kristinuskon kokonaisuutta. Kun vaikeat kysymykset sivuutetaan, niin seurakunta menettää näkymän iankaikkisuuteen. Silloin vaarana on, että usko kutistuu vain tähän hetkeen ja kirkko unohtaa, että se odottaa Jeesusta Kristusta palaavaksi.

--