Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden ja yksin Raamatun perusteella - haavetta vai todellisuutta?

Usko on sydämen hyväksyvä asenne Jumalan armoon. Kuva: Suomen Pietistikirkko.

Sola fide (yksin uskosta), sola gratia (yksin armosta), solus Christus (yksin Kristuksen tähden) ja sola Scriptura (yksin Raamatun perusteella) ovat protestanttisen uskonpuhdistuksen keskeiset periaatteet. Ne muodostavat opillisen ytimen, jonka varaan rakennettiin uusi ymmärrys pelastuksesta, auktoriteetista ja kristillisestä elämästä. Tässä blogissa tarkastellaan, kuinka hyvin perinteiset uskonsuunnat vastaavat näihin opillisiin periaatteisiin. Vai onko kyse vain kauniista haaveesta kirkollisen todellisuuden alla?

Vaikka Katolinen kirkko oli se 'pahan' alkulähde ja juuri, josta protestanttiset suuntaukset irtaantuivat 1500-luvun uskonpuhdistuksessa (reformaatio), niin otetaan myös Katolinen kirkko tarkasteluun sola-periaatteiden osalta. Rooma jakautui noin 400-luvun vaihteessa Itä- ja Länsi-Roomaan, josta Ortodoksisen kirkon eriytymisen lähtökohdat juontavat. Kristinusko jakautui selkeästi katolisuuteen ja ortodoksisuuteen vuonna 1054. Protestanttisia kirkkokuntia muodostavat mm. luterilaisuus, reformoidut kirkot (esim. kalvinismi) ja muut suuntaukset, jotka pohjaavat 1500-luvun reformaatiosta.

1500-luvun reformaattoreiden keskeinen ajatus oli puhdistaa katolista oppia raamatulliseksi ja siirtyä siihen evankeliumiin, mitä Raamattu todella opettaa. Myös Suomen Pietistikirkon uskonoppi ammentaa reformaation perinnöstä, mutta se jatkaa 'uskonpuhdistusta' kohti alkukristillistä evankeliumia siitä, mihin Martti Lutherin uudistustyö pysähtyi. Tämä tarkoittaa, että Suomen Pietistikirkko katsoo Raamatun olevan yksin ainoa auktoriteetti, joten kaikki usko, oppi ja näkemys on perusteltava Raamatun jakeiden vastaavuuden kautta tai vastaavuuden kautta johdettuna.

1. Sola fide – Yksin uskosta

Tämä oppi korostaa, että pelastus tulee yksin uskosta Kristukseen, ei omista teoista tai ansioista. Useat kirkkokunnat opettavat pelastuksen tulevan yksin uskosta, mutta käytännössä mukaan liitetään ehtoja.

• Katolinen kirkko näkee uskon tärkeänä, mutta se ei riitä ilman sakramenttien vastaanottamista, kuten kastetta, messua ja ripittäytymistä.

• Ortodoksisessa kirkossa korostetaan uskon sijaan hengellistä kasvua osana kirkon yhteisöä.

• Luterilaisuus periaatteessa korostaa sola fide -periaatetta, mutta sen käytännössä kasteella ja konfirmaatiolla on ratkaiseva rooli. Näissä pelastuminen on sidottu myös kirkon sakramentaaliseen järjestykseen, eli käytännössä kirkkoon kuuluminen on pelastuksen ehtona.

• Reformoidut kirkot sisällyttävät uskoon valinnan ja predestinaation näkökulman, jolloin usko ei ole aidosti yksin pelastuksen väline, vaan merkki valituksi tulemisesta.

• Eräissä suuntauksissa käytännön teologia painottaa uskovien kastetta ja seurakuntayhteyttä niin vahvasti, että niistä tulee tosiasiallisesti uskon ehdollistajia.

Lopputulos on, että usko ei käytännön todellisuudessa ole yhdessäkään perinteisessä tai oman teologian omaavassa kristillisessä kirkkokunnassa ainoa ja ehdoton pelastuksen perusta. Näin ollen pelastus on ehdollistettu ihmisen tekoon, ja tämä rikkoo evankeliumin ydinviestin: "Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä" (Ef. 2:8-9).

Suomen Pietistikirkko opettaa, että Jumalan armo hyväksytään tietoisessa uskossa Kristukseen. Kirkot, sakramentit tai maalliset muotovaatimukset eivät ole pelastuksen edellytyksiä tai ehtoja, eivätkä ne itsessään mahdollista pelastusta. Uskomme, että pelastus on yksin uskosta Kristukseen Jumalan armossa, kirkosta tai uskonsuunnasta riippumatta (Ef. 2:8-9, Joh. 3:18).

2. Sola gratia – Yksin armosta

Tämän periaatteen mukaan pelastus on Jumalan lahja, joka annetaan armosta, eikä sitä voi ansaita. Vaikka armo on lähes kaikissa traditioissa keskeinen opinkappale, niin sen soveltamisessa on ongelmia.

• Katolinen ja ortodoksinen traditio näkevät armon usein sakramenttien kautta jaettuna. Tällöin armo ei ole suvereenisti Jumalan yksipuolinen teko, vaan sidottu välineisiin, kuten ehtoolliseen, kasteeseen tai pappeuteen.

• Reformoidussa teologiassa (esim. kalvinismi) korostetaan armon ehdottomuutta, mutta se rajoittuu vain valittuihin, mikä tarkoittaa, ettei armo ole kaikille, eikä aidosti universaali. Tämä ei tue myöskään raamatullista armon perustaa Jumalan yleisen pelastustahdon osalta.

• Luterilaisuudessa armo on keskiössä, mutta se annetaan ja varmistetaan kasteessa, jolloin kasteesta tulee armon välttämätön väline, joten armo ei ole 'yksin' vaan ehtosuhteinen. Tähän liittyy ehtona myös kirkon sakramentaalinen järjestys, sillä luterilaisen opin mukaan ilman kirkkoa ei ole kastetta ja ilman kastetta ei ole pelastusta.

• Joissakin reformoiduissa suuntauksissa yhteisöllisyyden ja kasteen käytäntö ehdollistaa kirkollisesti kuten sakramentaalinen kirkollisuus, vaikka sitä ei opillisesti korosteta.

Täten armo ei missään suuntauksessa ole aidosti vapaata, ehdotonta tai suvereenia, vaan siihen liittyy jokin toimituksellinen tai valinnallinen ehto. Tämä tarkoittaa, että pelastus ei silloin enää perustu yksin Jumalan armoon, vaan pelastus on aktiivisesti saavutettava tila.

Suomen Pietistikirkko uskoo, että Kristuksen sovitus oli Jumalan tekona universaali, ajaton ja täydellinen:

"Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2. Kor. 5:19, KR 38).

Uuden testamentin keskiössä on lankeemuksesta johtuvan synnin sovitus ristillä. Tämä tarkoittaa, ettei kukaan synny syyllisenä, vaan Jumalan armossa, Jumalan yhteydessä, yksin kristuksen ristin tähden. Jumala ei kuitenkaan pakota ketään armoon, joten armon voi yhä torjua epäuskossa: "Autuas se, joka ei minua torju" (Luuk. 7:23). Armon mahdollistama pelastus todentuu ihmisessä uskon kautta, mutta usko ei ole teko tai ansio, vaan sydämen hyväksyvä asenne armoon ja Kristuksen evankeliumiin. Uskomme, että pelastus on yksin Jumalan armosta: "Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä" (Ef. 2:8-9).

3. Solus Christus – Yksin Kristuksen tähden

Tämä opettaa, että Jeesus Kristus on ainoa pelastaja, eikä kukaan muu voi olla välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä: "Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus" (1. Tim. 2:5). Kristuksen keskeinen rooli pelastuksessa on kirkkojen yhteinen nimellinen tunnustus, mutta siihen liittyy usein välillisiä tekijöitä.

• Katolinen kirkko ja monet perinteiset suuntaukset opettavat, että kirkolla, papeilla ja pyhimyksillä on välittävä rooli. Maria ja pyhimykset rukoilevat puolestasi, pappi antaa synninpäästön; näin Kristuksen välimiesasema jaetaan.

• Ortodoksinen kirkko korostaa myös kirkon pyhiä henkilöitä ja ikoneja armon kanavina.

• Liturgiset suuntaukset voivat käytännössä asettaa Kristuksen rinnalle ehtoollisen 'uhrin', jonka kautta armo vaikuttaa toistuvasti, vaikka Kristus on jo uhrattu kerran ja täydellisen riittävästi.

• Luterilaisuus ehdollistaa Kristuksen sovituksen lapsikasteen alle, joka ihmisen tekona (de facto) vasta 'täydentää' sovituksen täydelliseksi. Tämä hämärtää myös Jumalan armoa, koska Kristuksen ainutkertainen ristinsovitus ja sen täydellinen riittävyys sovitustekona menettävät selkeyttään.

Yhdessäkään perinteisessä suuntauksessa ei käytännön todellisuudessa katsota, että pelastus on yksin Kristuksen sovitustyön tähden. Erilaiset julkiset tunnustukset, sakramentit ja kirkolliset toimitukset kääntävät huomion pois Kristuksen ainutkertaisesta sovituksesta, jolloin asetetaan ihmisen teot, yhteisön käytännöt ja kirkon traditiot pelastuksen ehdoksi ja täydentäjäksi. Tarkoittaako se, ettei Jumalan teko "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" ole yksin riittävä?

Suomen Pietistikirkko uskoo, että Kristuksen ristinsovitus oli täysin Jumalan aloitteesta toteutunut, jossa ihmisten synnin aiheuttama ero Jumalan ja ihmisten välillä ratkaistiin Jumalan omalla toiminnalla, mikä tekee sovituksesta täydellisen, universaalin, ajattoman ja kertakaikkisen kattavan: "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2. Kor. 5:19, KR 38). Tämä tarkoittaa, ettei kukaan synny syyllisenä ja Jumalasta erossa, vaan Jumalan rakastamana ja armossa, sillä Jumala sovitti meidät kaikki jo Kristuksessa.

"Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän" (Room. 5:18).

Uskomme, että pelastus on yksin Jumalan armosta ja yksin Kristuksen tähden. Mikään ihmisen teko, kirkollinen traditio tai muu maallinen asia ei voi Kristuksen täydellistä sovitusta enää mitenkään täydellistää.

4. Sola Scriptura – Yksin Raamatun perusteella

Tämän periaatteen mukaan Raamattu on ainoa auktoriteetti kristillisessä uskossa ja elämässä, mutta vain harva kirkkokunta tai uskonsuuntaus todella noudattaa yksin Raamatun perusteella -periaatetta.

• Katolinen ja ortodoksinen kirkko eivät hyväksy sola Scripturaa, vaan ne asettavat kirkon tradition Raamatun rinnalle tai sen yläpuolelle; tämä oli juurisyy 1500-luvun uskonpuhdistukselle.

• Luterilaiset ja reformoidut kirkot viittaavat Raamatun ensisijaisuuteen, mutta samalla sitoutuvat kirkolliseen järjestykseen ja omiin tunnustuskirjoihin, jotka käytännössä muodostavat rinnakkaisen auktoriteetin Raamatun kanssa tai sen yläpuolelle (ei Raamatun jakeiden suoraa vastaavuutta). Tämä tosiasiallisesti tarkoittaa, että Suomessa katolisen tradition korvasi luterilainen traditio, ei yksin Raamattu, joka oli uskonpuhdistuksen jalo tavoite.

• Evankelikaaliset liikkeet nojaavat usein karismaattisiin johtajiin tai opetussarjoihin, jotka säätelevät Raamatun tulkintaa tai nousevat Raamatun yläpuolelle.

• Useilla karismaattisilla liikkeillä ei ole omaa teologiaa, jolloin pahimmillaan oma kokemus Jumalasta voi korvata Raamatun.

Suomen Pietistikirkko katsoo Raamatun olevan yksin auktoriteetti. Tämä tarkoittaa, että kaikki usko, oppi ja käytäntö on perusteltava Raamatun jakeiden vastaavuuden kautta tai niistä suoraan johdettuina (positiivinen ilmoitus).

Loppupohdinta

Lähtökohtaisesti monet kirkkokunnat julistavat sola-periaatteita opillisesti, mutta toiminnallisesti, rituaalisesti tai järjestelmällisesti lisäävät näihin ehtoja, välimiehiä tai tulkinnallisia rajoitteita.

Suomen Pietistikirkko avaa teologian, joka on täysin ainutlaatuinen siinä, että se vastaa kaikkiin näihin keskeisiin sola-periaatteisiin suoraan uskolla, ilman ehtoja, välimiehiä tai kirkollisia rakenteita, jotka hämärtävät Jumalan armoa, Kristuksen ristiä ja pelastavan uskon yksinkertaisuutta. Tässä suhteessa avaamme kirkollisella kentällä raamatullisesti eheän ja loogisen uskonopin.

Raamattu opettaa, että pelastus ei ole aktiivisesti saavutettava tila ihmisen kautta, vaan pelastus on yksin uskosta Kristukseen Jumalan armossa. Ristiriidat syntyvät siitä, että kirkot haluavat sitouttaa uskovat oman oppinsa ja rakenteensa sisälle, jolloin Raamattu, ja Jumalan pelastuksen armo, helposti alistetaan oman näkemyksen alle. Tämä tekee uskosta myös riippuvaisen muusta kuin Kristuksen rististä.

• Jos pelastus on ehdollistettu pelastuksen pätevyyden vuoksi, niin silloin Kristuksen sovitus katsotaan riittäväksi vasta ihmisen kautta. Tämä tarkoittaa, että Jumalan anteeksianto ihmiskunnalle: "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2. Kor. 5:19, KR 38), muodostaa absurdin, jossa vasta ihmisen hyväksyntä tekisi Jumalan anteeksiannosta todellisen.

• Jos armo on Jumalan lahja, jonka ihminen voi torjua tai hyväksyä uskossa, niin silloin yksin Kristuksen risti on täydellisen riittävä: "Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa" (Room. 3:22).

Reformaatio muutti jo kerran länsimaailman, joten sola-periaatteet voivat toimia edelleen opillisen puhdistumisen ja uskon kirkastumisen välineinä, jos ne otetaan vakavasti sekä opetuksessa että elämässä. On myös uskovien sisäisen pohdinnan aika: onko pelastus yksin Kristuksessa vai maallisissa rakenteissa? Raamattu vastaa tähän: "Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja — ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi" (Ef. 2:8-9, KR 38).

--