Suomen Pietistikirkon seurakuntablogi

Apostoli Paavalin toisen korinttilaiskirjeen jakeet 2. Kor. 5:19–21 ja 6:1 tarjoavat tiiviin, mutta syvällisen näkymän kristillisen sovitusopin ytimeen. Näissä neljässä peräkkäisessä jakeessa voidaan nähdä raamatullinen perusta sovitusteologialle, joka avaa Kristuksen sovitusta ja ihmisen omaa vastuuta. Kyse on sovituksesta, jonka Jumala on toteuttanut Kristuksessa kaikkien ihmisten puolesta – ja samalla kehotuksesta vastata tähän armoon uskossa.

Kristinusko on kautta historian rakentunut sekä pyhien kirjoitusten että niitä tulkitsevan tradition varaan. Yksi kristinuskon keskeisimmistä ja samalla vaikeimmin käsitettävistä opeista on kolminaisuusoppi – oppi yhdestä Jumalasta kolmessa persoonassa: Isässä, Pojassa ja Pyhässä Hengessä. Tämä oppi on muotoutunut vuosisatojen aikana kirkolliskokousten määrittelytyön tuloksena, mutta sen suoraa ilmaisua Raamatusta ei löydy.

Yksi Jeesuksen tunnetuimmista vertauksista, tuhlaajapojan tarina (Luuk. 15:11–32), on usein luettu opetuksena Jumalan armosta syntistä kohtaan. Mutta voisiko tätä kertomusta lähestyä myös näkökulmasta, jossa tuhlaajapojan matka kuvaa uskosta luopumista ja siihen palaamista? Tässä blogissa pureudutaan siihen kysymykseen voiko uskosta luopunut todella palata Jumalan armoon – ja onko Raamatussa toivoa langenneelle?

Suomalaisessa kristillisessä kentässä on mielenkiintoista havaita, kuinka kirkollisista johtajista puhutaan eri tavoin. Yksi on kirkon johtaja, toinen kirkkokunnan vanhin tai johtaja, kolmas johtava pastori – mutta varsin harvoin kuulee käytettävän sanaa piispa, vaikka sitä käytetään yleisesti ja laajasti maailmanlaajuisessa protestanttisessa kristikunnassa. Miksi näin on? Onko piispa jotenkin paha sana?

Pelastus on kaikille tarjottu, mutta ei kenellekään pakotettu. Kuva: Suomen Pietistikirkko. Tässä Suomen Pietistikirkon blogissa avataan näkemystä siitä, kuinka Efesolaiskirjeen 2:8–9 'pelastettu Jumalan armosta' muodostaa protestanttisen uskon ytimen ja miksi Suomen Pietistikirkko tarjoaa ainutlaatuisen johdonmukaisen tulkinnan tähän kohtaan. Tutkitaan näiden jakeiden suhdetta myös muihin kristillisiin näkemyksiin. "Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itse

Efesolaiskirjeen 2:8–9 on yksi Uuden testamentin teologisesti keskeisimmistä kohdista, ja se muodostaa myös Evankelikirkon kristillisten oppien ja periaatteiden ytimen. Kun Raamattua luetaan, niin monet jakeet 'vain luetaan' ja jatketaan eteenpäin, mutta mietitään näitä keskeisiä jakeita ja niiden merkitystä tarkemmin uskon ja uskovan kannalta.

Suomalaisessa uskonnollisessa keskustelussa kuulee toisinaan väitteen: “Luterilaisen opin on pakko olla oikein, koska papit sitä opettavat.” Tämä kuulostaa tietysti uskottavalta väitteeltä. Ajatus sen takana on, että uskonnollinen järjestelmä on rakennettu totuuden varaan, ja että virkaan vihityt opettavat, mitä Raamattu opettaa. Mutta mitä jos valtiollinen kirkkojärjestelmä itsessään on sellainen, ettei siinä voi opettaa muuta.

Kirkkohistoriassa harva oppi on ollut yhtä vaikutusvaltainen – ja kiistanalainen – kuin Augustinuksen perisyntikäsitys. Tämä oppi on tietysti teologinen, mutta oliko se myös kirkollisesti tarkoitushakuinen? Entä miten perisyntikäsitys liittyy lapsikasteen ja kirkkoon kuulumisen välttämättömyyteen?

Suomen Pietistikirkko päätti, että tehtävänimikkeet ja pantapaitojen värit erottuvat tietoisesti ja tarkoituksellisesti kansankirkkomme vastaavista sekä teologisista että käytännöllisistä syistä. Tämä tarkoittaa, että Suomen Pietistikirkko rakentaa johdonmukaisesti omaa tunnistettavuutta ja identiteettiä kirkollisessa kentässä.

Sola fide (yksin uskosta), sola gratia (yksin armosta), solus Christus (yksin Kristuksen tähden) ja sola Scriptura (yksin Raamatun perusteella) ovat protestanttisen uskonpuhdistuksen keskeiset periaatteet. Ne muodostavat opillisen ytimen, jonka varaan rakennettiin uusi ymmärrys pelastuksesta, auktoriteetista ja kristillisestä elämästä. Tässä blogissa tarkastellaan, kuinka hyvin perinteiset uskonsuunnat vastaavat näihin opillisiin periaatteisiin. Vai onko kyse kuitenkin vain k

Nykyään tuhkaus on yleistynyt etenkin kaupungeissa, johtuen sekä taloudellisista että tilankäyttöön liittyvistä syistä, mutta voidaanko hautaustapaa ajatella vain raha- tai tilakysymyksenä? Valinta hautaustavasta ei ole vain käytännön sanelema kysymys, vaan se heijastaa myös sitä, mitä me uskomme. Tässä blogissa tarkastellaan, miten Raamattu ja kristillinen traditio suhtautuvat hautaustapaan, erityisesti tuhkaamiseen, ja mitä merkitystä valinnoilla voi olla hengellisesti.

Magdalan Maria (tai Maria Magdaleena) mainitaan erityisesti Jeesuksen seuraajana ja hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa todistajana. Magdalan Marian elämästä ennen Jeesuksen kohtaamista tiedetään vain vähän, mutta evankeliumeissa on joitakin mainintoja, jotka antavat viitteitä hänen taustastaan.

Mikä määrittää sen, mitä uskomme, opetamme ja elämme? Tähän kysymykseen on yksi ratkaiseva vastaus, jota kutsutaan nimellä sola Scriptura; yksin Raamattu. Tämän blogin tarkoituksena on avata, miksi Raamattu on – ja sen tulee olla – kristinuskon ainoa ja ylin auktoriteetti.

Tässä blogissa tarkastellaan kuinka lapsikaste ja luterilaisuuden historia limittyvät toisiinsa. Martti Lutherin 95 teesiä naulattiin Wittenbergin kirkon oveen vuonna 1517 – se oli ele, joka käynnisti yhden historian suurimmista uskonnollisista mullistuksista. Se oli alku protestanttisuudelle, paluulle Raamattuun, vastalause katolisen kirkon kaupallisuutta ja opillisia harhoja vastaan. Lutherin huuto: "Sola Scriptura! – yksin Raamattu!" kajahti aikansa teologiseen hämäryyteen

Luterilainen teologia opettaa, että lapsikaste ei ole vain ihmisen teko, vaan Jumalan armoteko. Kasteessa Jumala itse toimii – antaa synnit anteeksi, liittää ihmisen Kristukseen, antaa Pyhän Hengen ja tuo uskon, joka avaa tien iankaikkiseen elämään – kaikki uskon salaisuutena, ilman ihmisen omaa ymmärrystä tai tahtoa häntä koskevasta tapahtumasta. Toisin sanoen 'lapsikastepaketti' tarjoaa pelastuksen. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun kastettu lapsi ei koskaan tietoisesti tule

Kristinuskon ydin on pelastuksessa. Siinä, kuinka syntinen ihminen voi päästä Jumalan läsnäoloon, valoon ja rakkauteen tämän elämän päättymisen jälkeen. Protestantismin reformaattorit nostivat tämän kysymyksen keskiöön 1500-luvulla ja muotoilivat neljä tunnusomaista periaatetta: sola fide (yksin uskosta), sola gratia (yksin armosta), solus Christus (yksin Kristuksen tähden), ja sola Scriptura (yksin Raamatusta). Näiden kautta pelastus on lahja, jonka ihminen saa uskossa vasta

Kristillisissä keskusteluissa nousee usein esiin kysymys, mitä tapahtuu pienille lapsille, jos he kuolevat ennen kuin ymmärtävät evankeliumin? Raamattu ei suoraan kerro, mitä pienille lapsille tapahtuu, joten Suomen Pietistikirkko antaa vastauksen siihen, miksi kaikki pienet lapset pelastuvat Jumalan armossa, ja miksi he voivat turvallisesti odottaa myöhempää uskonratkaisua.

Kristinuskon historian aikana on esiintynyt erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka ihminen tulee uskoon ja pelastuu. Teologiset koulukunnat ovat perinteisesti jakautuneet kahteen pääsuuntaan: monergismiin ja synergismiin. Monergismi opettaa, että pelastus on täysin Jumalan työtä ilman ihmisen osallistumista, kun taas synergismi korostaa ihmisen ja Jumalan yhteistyötä pelastustapahtumassa. Suomen Pietistikirkko esittää kolmannen, raamatullisesti perustellumman näkemyksen: maltilli

Suomen Pietistikirkko katsoo, että yksi sen tärkeimmistä tehtävistä on palauttaa kristinusko osaksi jokaisen arkea ja normaaliksi osaksi yhteiskunnallista elämää. Usko ei ole mistään pois, vaan se on enemmän kaikkeen. Toimintamme lähtökohta on Raamattu, joten myös ehtoollinen on nähtävä osana aktiivista uskonnon harjoittamista.

Klassisen luterilaisuuden lapsikastekäsitys painottaa lapsikasteen sakramentaalista merkitystä ja uskoo, että kasteessa tapahtuu uudestisyntyminen, mutta jättää uskon muodostumisen salaisuudeksi. Kaste poistaa myös perisynnin tuomion. Tänä on ongelmallista yksin uskosta -oppiin nähden.